Nuorempi ollessani elin hiljaisesti kotona ja otin vaivakseni olla vähäksi avuksi muille, koetin lapsellisella tavallani seurata äitini jälkiä ja vähässäkään määrässä täyttää hänen sijansa. Mutta viimeisenä aikana oli oma itseni kohonnut kaikkea muuta ylemmäksi ja ajatukseni olivat olleet kiinnitetyt itseheni, ainoastaan itseheni; jouduin tuskaan omasta puolestani.
Siellä nyt kävin kantaen nuot kalliit pitsit! Keveä myttyni oli äkkiä käynyt raskaammaksi, kuin voi sanoa.
"Leipää!" Pieni vapiseva käsi koski kappahani, vaaleat, kuihtuneet lapsenkasvot tuijottivat minuhun: "Leipää!" — kuului melkein kuin kirkuna.
Mitä oli minun tekemistä? — likeisimmässä kadunkulmassa asui leipuri, sinne tuon pienen ryysyisen pojan vedin.
"Antakaat minulle Ranskan-leipä ja hieno ruisleipä, mitä suurimpia teillä on! — Saat aluksi syödä kakkosen, poikanen!"
Avasin kukkaroni, siinä ei ollut penniäkään.
"Minulla, paha kyllä, ei ole rahaa muassa! — tulen sitten maksamaan, eihän tuo haita mitään?"
"Antakaat anteeksi, mutta en tunne teitä, ja täällä kulkee niin paljo ihmisiä; emme koskaan semmoisiin rupea!"
Hän pani leivät takaisin hyllylle ja otti kakkosen, johon lapsi jo oli tarttunut. Tänä kävi poikaa syvään sydämmelle. Silmänvalkoinen tuli niin kummallisesti näkyviin.
"Poika kulta, tahdotko odottaa hetken aikaa täällä? — Lupaatko, ett'et mene mihinkään, ennenkuin palaan?"