Hän katsoi epävakaisella katsannolla minun puoleeni.
"Juokse maitoa hakemaan, Hannu, täss' on rahaa!"
Tyhjensin kukkaroni horjuvalle, punaiseksi maalatulle pöydälle, pudistin sitä: markkoja ja pennejä kolisi ja pyöri huiskin haiskin.
"Saatte kaikki", sanoin äidille, "suokoon Jumala, että mulla olisi vielä enempää".
Se oli tuhlaavaisesti tehty, sanonevat muutamat hyvin rikkaat ja älykkäät ihmiset, ja niinpä se kyllä taisi ollakin, lapsekkaasti ja ajattelemattomasti, mutta eikö pitsien kauppa sitten ollut vielä hullumpi? — en ole vielä tullut niin viisaaksi, että katuisin, mitä silloin tein.
Äiti tuijotti kummaksuen minuhun, hän ei näyttänyt iloiselta, vaan hämmästyneeltä. Yht'äkkiä kuvautui ikäänkuin joku jalo ajatus hänen kasvoihinsa, joihin suru ja murhe olivat painaneet merkkinsä.
"Neiti kulta", sanoi hän, "saatteko niin tehdä? — eihän se käy laatuun!"
"Se on oma rahani enkä ole koskaan paremmin käyttänyt rahaa", kuului vastaukseni.
"Sitten Jumala teitä siunatkoon, neiti!" Hän kokosi rahat ja peitti ne molemmilla käsillänsä, sanoen:
"Tuskin voin uskoa, että se on muuta kuin unennäkö".