Lapset kurottivat taas pieniä käsiänsä, ja minä ne täytin. Vanhin poika katseli nyt minua turvallisesti, niinkuin vanhaa ystävää katsellaan.
"Teidänkin täytyy välttämättä syödä vähä!"
Koetin tunkea äidille leivän.
"Kiitoksia! Saanko panna sen talteen? Ruoka maistuu puulle suussani, en mahda olla oikein terve. Kun näin valvoo yöt ja päivät, tulee mieli niin oudoksi. — Viimein toivoin vaan, että loppu pian tulisi, sillä en voinut kestää enää! Hän on ollut hyvä aviomies minulle, mutta en voinut kestää! — kun kaikki oli ohitse mennyt", nyt hän itkien osotti sänkyä, "kaduin kuitenkin, että olin semmoisia ajatellut, kyllä kait vielä olisin kestänyt vähäisen aikaa".
"Kysyittekö neuvoa lääkäriltä?"
"Kävi täällä yksi ja kirjoitti jotakin paperille, mutta ei se ensinkään auttanut".
"Eikö täällä ole pappi käynyt?"
"Pappiko? Ei, semmoista ei ole ollut, sillä emme ketään tunne. Mitäpä hyötyä siitä olisi ollutkaan, mieheni oli tainnuksissa kahdeksan viimeistä päivää".
Hän kumartui ja pisti pitkää, hoikkaa oksaa kakluuniin; kolme neljättä osaa siitä pisti ulos aukosta, mutta puheen kestäessä hän sysäsi sitä sisään aina sitä myöten, kuin se suitsuten paloi poroksi. Pieni kasa samallaisia oksia oli laattialla.
"Etkö jaksa syödä, mitä olet saanut, Hannu? No, se oli ensi kerta pitkään aikaan! — Niin, paljo kiitoksia teille, neiti, sillä viimeinen leipäpala syötiin aamulla eikä mulla ole penniäkään. Vähää maitoa pienoiselle tarvitsisimme myös, vaan ei kukaan tahdo antaa meille velaksi enää".