"Enpä ole hullumpaa kuullut kun tahdot jäädä kotiin sentähden, että muutama täti on ollut kipeä. Minä vakuutan, ystäväni, että vaikka itsekin en ainoastaan olisi ollut, vaan vielä olisin kipeä, niin kuitenkin kehoittaisin sinua menemään. — Kuinka semmoinen oikku voikaan juolahtaa nuoren tytön päähän?"
"Hyvä serkku", isäni astui esiin, hän puhui vakavasti, milt'ei ankarasti, "minun mielestäni ei sovi tässä kohden puhua oikuista. Meidän vanhojen ihmisten — anna anteeksi, mutta häneen nähden olemme vanhat — tulee olla varovaiset, kun kehoitamme jotakin nuoremmissa tahi koetamme tukehduttaa jotakin heissä, meidän täytyy tehdä kovaa tiliä siitä. Vai on täti Toora ollut kovin kipeä. — Tule sisään minun kamarihini, Maria!"
"Hyvä tyttöni", sanoi isäni ja asetti minut polvellensa, "minua ilahuttaa, että muitten säälimisestä voit olla menemättä semmoiseen juhlaan. — Istuin juuri sinua ajattelemassa ja tein väärin sinua kohtaan sydämmessäni; tuntui minusta, kuin olisivat ajatuksesi tällä viimekuluneella ajalla olleet käännetyt ulospäin, kuin olisit ollut jokseenkin hajamielinen etkä aivan semmoinen kuin ennen. Älä itke, Maria! Sanoohan isäsi, että hän teki väärin sinua kohtaan".
Minä kallistin päätäni isäni povea vasten ja tunnustin olleeni itsekäs, turhamielinen ja kärtteliäs, mutta nyt tahtovani kääntyä ja alottaa uutta elämää.
"Se on oikein", hän pyyhki hiuksiani otsalta ja suuteli sitä, "meidän tulee joka aamu sanoa itseksemme: nyt pitää alkaa alusta taas".
"Saanko viedä viinipullon täti Tooralle? oikein oivallista viiniä, joka voi antaa hänelle voimia taas".
"Hän saa parasta viiniä, kuin mulla on, ei monella ole sen vertaista. Kunpa vaan voisi auttaa heitä muullakin tavalla, mutta tuo Paavo ei päästä ketään luoksensa".
Minä en sanonut mitään, mutta itsekseni ajattelin, että se oli minun syyni, meillä ei enää ollut oikeutta auttaa heitä.
Oli puoleksi pimeä, mutta kuitenkin hiivin sinne yksin, kannoin viinipullon muhvissani. Paavo avasi oven; tuskin hän uskoi silmiänsä.
"Maria! onko se todellakin Maria?"