Outo levottomuuden tunto kävi minuhun, hän seisoi siellä vakavana ja tiedustelevilla silmillä, ei hän edes käskenyt minua tulemaan sisälle.
"Etkö luule, että pieni viinilasi eineellä olisi hyvä tädille? Isäni tahtoisi mielestänsä, että hän voisi tätä juoda; se on vanhaa, oikein hyvää portviiniä".
"Äitini juopi viiniä joka päivä, sen hän jo kauan aikaa on tehnyt. Eilen ostin taas pullon portviiniä hänelle; se on täällä eikä korkkikaan vielä ole otettu auki. — Sano isällesi paljo terveisiä ja kiitoksia, ja kiitoksia itselles kun tulit, mutta hänellä on kyllä, mitä hän tarvitsee".
En tohtinut sanoa sanaakaan, koska pelkäsin, että silloin purskahtaisin itkuun.
"Kiitoksia", sanoi hän vielä ja lisäsi: "enkö minä tule sinua saattamaan, on jo myöhäistä".
"Ei suinkaan; on selvä päivä ulkona".
Minä riensin pois.
Oi, ei ollut kauniisti ja jalosti tehty, että sysäsi pois sitä kättä, jota rakkaudesta ojennettiin. — Paavoko se todellakin oli, minun rakas lapsuuteni ystävä, joka, ylpeänä kuin kuningas, antoi minun tietää, ettei hän tarvitse meitä? Olin rikkonut paljo, mutta tämä oli kumminkin liika kovaa; en voinut unhottaa enkä voittaa närkästystäni.
"Kyllä kait arvaatte, lapset, että pian taas menin ylös köyhiä ystäviäni katsomaan. Kaikki nuo pienet kasvot loistivat ilosta, mutta leivällä, Jumalan kiitos, ei ollut enään niin hyvää menekkiä, kuin ensi kerran".
Äiti joutui taas ompelemaan paitoja kauppamiestä varten; hän tekikin kovasti työtä varhain aamulla alkaen myöhälle iltaa asti. Jos Hannu vaan saisi kulkea sanomalehtiä kauppaamassa, sitten olisi kaikki hyvä; semmoinen se tulevaisuuden toivo oli, johonka perhe katsoi. — Isäni vanhin takki muutettiin kokonaiseksi vaatekerraksi Hannulle.