Sinä vuonna taivutin minä isäni tilaamaan pääsölippuja näyttelyyn.
Ja aika kului, hyvin harvoin me tapasimme toisiamme, emmekä puhuneet paljoa keskenämme, mutta luotimme toisihimme. Paavo lähti Italiaan; minä en saanut kirjettä, mutta sentähden aina vähän osan äidin kirjeestä. Vasta silloin kun hän voi tarjota minulle omaa kotia, kääntyi hän isäni puoleen.
Tuo ylistetty nuori taideniekka oli yhtä nöyrä, kuin köyhä nuorukainen oli ollut ylpeä. No, sitä ei minun tarvitse sanoa; jos kenellään on mitään moittimista teidän iso-isäänne vastaan, niin ei se ainakaan ole ylpeydestä.
Nyt on kertomus loppunut, hyvät lapset! Nyt te tiedätte mistä syystä minä olen vähää närkäs vaatteitteni suhteen ja minkätähden minun täytyy oikein kovasti taistella ompelijan kanssa joka kerta kuin uudet vaatteet ovat ommeltavat. Somasta, pitävätä vaatetta, kaunista, pysyvää väriä ja semmoista kuin minun ikäiselleni sopii, sieviin laskoksiin laskettua, sitä minä tahdon. Paavo mielistyy minun pukuhuni. "Vanha akkani, sinä ymmärrät, mitä on somasta", sanoo hän nytkin vielä. — Tarpeettomiin ja kallisarvoisiin reunustuksiin, päivän oikullisen ja vaihtelevaisen mielen mukaan, ei minua haluta rahaani tuhlata. Minä muutan ne aina leiväksi; en voi muuta; tupsuja ja ripsuja, pitsejä ja koristuksia, niitä minä leiväksi teen. Paneppas joku surkea kiiltokalu, joka kätehen mahtuu, suuren korin rinnalle, joka on täynnä terveellistä ravitsevaa leipää, ja johon mahdoton joukko pieniä käsiä on valmis tarttumaan!
En voi olla suutelematta leipää, kun se putoo maahan, sillä minä tunnen sen arvoa.