Hän ei muuta sanonut enkä minä vastannut sanaakaan, mutta siitä hetkestä asti olin minä hänen morsiamensa, sen me molemmat tunsimme.
Isäni tuli nyt meidän tykömme, hän toivotti sydämmellisesti onnea
Paavolle.
"Ennenkuin tiedetään mitään arvata, taidat jo professori olla".
Sitten hän sanoi hänen itsepintaiseksi, jäykkämieliseksi, kopeaksi ryökäleeksi ja viimein hän syleili häntä.
"Tässäkö viini on, Maria?"
"Tahdotko vieläkin pullon, poikani?" — sen sinä saat, jos mulla vaan on. — Ah, se oli hyvä, jopa siellä on, näenmä; tytöntynkä on löytänyt oikeata lajia.
Tästä nyt Paavo havaitsi, ett'en minä ollut turhia lörpötellyt.
Seuraavana aamuna riensin yksin näyttelyyn, minä olin ensimmäinen, jolle sinä päivänä ovi avattiin. Eipä aikaakaan, niin jo sain nähneeksi kalastajan, joka istui ovensa ulkopuolella, päiväpaisteessa lekotteli ja katseli mereen päin. Oliko se hänen tekemänsä? Tosin se oli varsin hyvä taulu, vaan kuitenkin toivoin, ett'ei se olisi hänen. Vielä toinen kalastaja, reppu selässä ja ilkeä nauru huulilla, se ei ainakaan ollut Paavon tekemä, siitä olin vallan vakuutettu. Mutta tämäkö — minä tietysti en huolinut katsoa muuta kuin kalastajia — tämä se mahtoi olla.
Pitkä, salea, ahavoittunut, vapaa, miehuullinen ja urhea seisoi nuori kalastaja valmiina työntämään venehensä vaahtoisiin aaltoihin.
Minä ostin luettelon, aivan oikein, hänen nimensä!