Keskelläpä vainion
Talo vankka seisoo,
Linnana mi heiluvain
Viljamerten aaltoovain
Vartijana valvoo.
Pulskana se pohottaa
Kujan pitkän päästä,
Kuni onnen uutismaa,
Viittaellen kulkijaa
Poikkeamaan tiestä.
Vanhat koivut tuuheat
Kujan suussa seisten,
Suhaellen kertovat,
Kuinka siellä asukkaat
Tyytyväiset ain' on.
Mutta käytkö ääremmäs
Pohjanlahden rantaa:
Tuskin uskot silmiäs
Tasamaata nähdessäs,
Minne katse kantaa.
Kentät aavat taisteluin
Esi-isiemme
Kertoilevat siellä, kuin
Maan tän eestä innostuin
Riemuin kuoltiin sille.
Ja kun syömmes innostuu
Synnyinmaalle tälle,
Katsehes kun suunnittuu
Taivaall', vanno uhrautuu
Isänmaalle tälle!
* * * * *
Riennä pohjan äärehen,
Lapin tuntureille.
Siellä raitis tuulonen,
Kehdostansa kehjeten,
Huutaa vastaan sulle:
Aina valvo, taistele,
Ellös horjuin epäile
Vastuksias voittaa!
Nätpää järven sinisen
Pohjasessa siellä,
Kuulet vaivaiskoivusen
Mailla hallan, pakkasen,
Kuiskailevan vielä:
Aina valvo, taistele,
Ellös horjuin epäile
Uhrautua maalles!
Suur' on maasi kaunoinen:
He'elmäpuista asti
Seutuun yön ja pakkasen,
Mihin päästen päivynen
Yölläkään ei laske.
Aina valvo, taistele,
Ellös horjuin epäile
Yönkään valtaa voittaa!