"Onko vitjoissa pidätintä?" kysyi Ole.
"Ei, en luule", vastasi Sören, "mutta jos se rupeaakin pyörimään."
"Tottapahan joskus asettuu", sanoi Ole.
Jo riippui laiva katossa, ja jokainen voi huomata pohjavarukset, kullatun peräkuvan ja kanuunat, jotka ojensivat suitansa ulos luukuista. Se kaikki ei keltäkään jäänyt näkemättä.
Pastori seisoi saarnatuolissa hyvin kalpeana. Hän oli puolen yötäkin kuluttanut puheensa valmistukseen, mutta nyt hänestä siinä seisoessaan tuntui niin vieraalta kaikki se, mitä hän oli oppineen tarkkuudella yöllä kokoon suunninnut. Tuossa riippui kaunis laiva; hän tuskin uskalsi katsoa siihen, ett'ei näkisi liiaksi. Ja tuossa katsoa tuijottivat häneen kaikki nuo ihan uudet muodot, kaikki kalastajat vaimoineen ja lapsineen. Kirkko ei ollut koskaan ennen ollut niin täynnä; pastori joutui ihan hämillensä, kun ajatteli, että hänen nyt oli puhuminen näille ihmisille, jotka eivät ennen olleet käyneet tässä huoneessa ja ehkä eivät myöskään aikoneet toiste tulla.
Kuusien tuoksu levisi hänelle vastaan; se oli joulutuoksua ja siitähän pappi aina kotiutuu.
Hän pani kätensä ristiin, katsahti alas ja sitte ylös sekä alkoi.
Hän puhui armosta, joka tulee ylhäältä, kirkon armokeinoista, meidän omasta syntisyydestämme, varmasta esivallasta, kuninkaasta, joka ohjaa valtion kulkua, ja suurimmasta kuninkaasta, joka pitää perää maailma-laivassa. Ja kun hän nyt tahtoi tästä peränpidosta johtua tavallisen laivan ohjaamiseen, eksyi hän ajatellusta suunnasta ja alkoi uudestaan puhua armosta.
Syntyi vähäsen levottomuutta kirkon penkissä. Pastori katsahti alas ja sitte ylös laivaan: se hiljakseen pyöri, seisattui ja alkoi pyöriä toisaalle. Pastori vaikeni ja käytti nenäliinaansa.
Niin sai hän kiinni toisen langan.