"Oh en", vastasi Sören tyynesti. "Minussa on vasta kolme neljättäosaa oikeasta ihmisestä. Ja yksi vain on ollut oikein hyvä."
"Se oli kristillisesti puhuttu", sanoi pastori.
"Se oli inhimillisesti puhuttu", virkkoi Sören, mutta ihan hiljaa.
V.
Oli joulun edellinen sunnuntai. Päivä valkesi vasta noin kello yhdeksän seudussa aamupuolella. Mutta himmeässä hämärässä katseli Sören käsiensä työtä. Siinä seisoi fregattilaiva suurella jakkarallansa ja alle saattoi pistää kantokanget. Purjeet olivat kunnossa, kannella loisti kaksitoista malmikanuunaa, pikku miehet sinisissä paidoissaan kiipeilivät nuorissa ja oikein sievä kapteeni, kultareunus hatussa, seisoi peräkannella; perässä häilyi lippu ja suuren maston nenässä toinen, valkoinen, josta selvästi näkyivät sanat: "Merimiehen muisto."
Ulkona seisoi koko seudun nuoriso, tirkistäen ikkunoista sisään, niin että nenät olivat litteinä ruutuja vasten, mutta eivät kuitenkaan nähneet mitään.
Kello yksitoista kantoivat miehet laivan varovasti, kuin olisi se lasista ollut, ulos tuvasta sekä edelleen tietä myöten kirkolle päin. Koko kyläkunta oli liikkeellä. Edellä astui torvensoittaja, kaksi huilunpuhaltajaa ja käsiharmonikka. Viimeisinä kulkivat vaimot ja tytöt, mutta nuoret juoksivat hyvän matkaa edeltä hurraten ja kääntyivät välistä taakseen katselemaan komeata laivaa.
Varsinainen jumalanpalvelus oli lopussa, mutta ihmiset yhä pysyivät paikoillansa, tulipa vielä lisääkin. Saarnatuolin ympäristö oli koristettu kuusilla ja muulla vehreällä, mitä talvella tapaa. Oikea jouluhenki vallitsi kirkossa.
Ja kalastajat astuivat tahdissa laivaa kantaen keskelle kirkkoa. Vitjat vedettiin katosta alas; Sören ja hänen isänsä kiinnittivät ne keskelle kantta koukkuun, joka oli lujasti kiinni kierretty.
"Oikeastaan olisikin tässä pitänyt olla rautakanki", kuiskasi Sören vanhukselle.