"Oletteko tyytyväinen?" kysyi pastori ihan hiljaa.
"Kyllä — siitä asti, kun viimein saitte myötätuulen. Alussa oli vähän niin ja näin; mutta niinhän se meille muillekin useimmiten käy alussa. Nyt me teitä täällä jo ymmärrämme!"
Joulupäivänä oli taaskin koko kalastajain kylä kirkossa. Tosinhan he sanoivat tulleensa vain katsomaan laivaa, vaan … niin vaan… Kalastajat ne nyt kerran ovat semmoista väkeä.
* * * * *
Toisena joulupäivänä noudatti Sören pastorin leikkilaivan korjattavaksi.
J. P. JAKOBSEN.
MOGENS.
I.
Kesä oli ja keskipäivä. Aidan nurkassa seisoi vanha tammi, jonka rungon saattoi sanoa ihan väänteleivän toivottomuudesta, kun ei ollut vähääkään sopusointuisuutta sen äsken juuri puhjenneiden, kellertävien lehtien ja mustain, paksujen, polvikasten oksain välillä. Tammen takana oli hyvin rehevä pähkinäpensasto, niin tuuhea, ett'ei näkynyt runkoja eikä oksia. Pensastoa korkeammalle kohosi kaksi hoikkaa, iloista vaahteraa ja niiden takana metsä, vehreä, tasaisesti kalteva rinne, josta lintuja lenteli ulos ilmaan ja taas siihen takaisin, kuin keijukaiset vehreästä jättiläiskummusta.
Kaiken sen näki, jos astui aidan viertä polkua myöten. Jos sitä vastoin makasi tammen varjossa, seljin puunrunkoon nojaten, ja katseli toisaalle, niinkuin siinä nyt juuri joku katseli, niin näki ensinnäkin omat jalkansa, sitte pienoisen tilkun lyhyttä, voimakasta ruohoa ja taempana suuren kihermän tummia nokkosia, orjantappura-pensaston ynnä joukon valkoisia kierrekellokkeja, porraspuut aidan yli, palasen ruispeltoa, etempänä kukkulalla oikeusneuvoksen tuuliviirin ja taivaan.