Oli rasittavan kuuma. Ilma värisi lämmöstä ja oli ihan tyyni. Lehdet riippuivat kuin nukkuen puissa. Ei mitään muuta liikettä kuulunut kuin leppäkerttujen rapina nokkosissa ja kuivain lehtien edelleen käpertyminen heinikossa, ikäänkuin päivänsäteet olisivat niitä kuluttaneet yhä pienemmiksi.

Ja nuorukainen sitte siinä tammen alla; hän makasi ja avuttomasti katsellen taivasta kohti. Vähän yritti hyräilemään, vaan lakkasi kohta; samoin kävi vihellyksellekin. Hän kääntyi hiukan toiselle kyljelleen ja kiinnitti huomionsa vanhaan myyränpolkuun, joka oli kuivanut ihan vaaleanharmaaksi. Äkisti tipahti pieni, pyöreä, tumma pilkku harmaalle mullalle, sitte toinen ja kolmaskin ja paljo muita, niin että koko multamätäs muuttui tummanharmaaksi. Ilma oli kuin pitkiä tummia viiruja, lehdet kumartelivat ja häilyivät, ja tuolta tulla pauhasi suhinata, joka kulki etelään päin. Satoi oikein rankasti.

Kaikki välkkyi, ripisi ja rapisi. Lehdet, oksat, rungot, kaikesta kiilsi vesi. Jokainen pikku pisara, pudoten maahan, ruoholle, aidanportaalle tai mihin tahansa, särkyi ja roiskui pois tuhansina helminä. Pisaraisia riippui siellä täällä, kasvaen suuriksi pisaroiksi, kunnes tipahtivat alas, yhtyivät toisiin pisaroihin, kasvoivat pikku koskiksi, jotka hävisivät pieniin koloihin tai suurempiin aukkoihin ja tulivat jälleen näkyviin monesta pikku aukosta, veivät mukanaan tomua, tikkuja ja lehdenpalasia, saattoivat ne karille, auttoivat jälleen irti, pyörittivät ympäri hyvää vauhtia ja veivät jälleen karille. Lehdet, jotka eivät silmikosta päästyään olleet toisiinsa koskeneet, liittyivät nyt kosteudesta yhteen; sammal, joka kuivuudesta oli huvennut ihan mitättömäksi, paisui ja pehmeni, pörhistyi, tuli vehreäki ja meheväksi, ja jäkälä, joka oli melkein nuuskaksi muuttunut, levitti kauneita poimujansa, kankeita kuin kultakangas ja kiiltäviä kuin silkki. Kierrekellokit antoivat valkeat kellonsa täyttyä reunaa myöten, kilistivät niitä sitte vastakkain ja kaatoivat veden nokkosten korville. Paksut! mustat metsäetanat matoivat tyytyväisinä esiin ja katsahtivat kiitollisesti taivasta kohti.

Ja mies tammen alla. Hän seisoi paljainpäin sateessa, antaen vesipisarain putoella suorastaan tukkaan ja kulmakarvoihin, silmille, nenälle ja huulille, näpsäytteli sormillansa, nosti silloin tällöin vähän jalkaansa, kuin oli aikonut ruveta tanssimaan, pudisti välistä päätänsä, kun liiaksi kokoutui vettä tukkaan, ja lauloi täyttä kurkkua, kuitenkin itse ihan huomaamatta mitä lauloi, niin hän oli vaipunut sateen ihailemiseen.

Siinä hän seisoi ja lauloi, mutta etempää pähkinäpensastosta pilkisti näkyviin pieni tytönpää. Pitkä nurkka punaisesta silkkihuivista oli kääriytynyt oksaan, joka ulottui vähän pitemmälle muuta pensastoa, ja vähäväliä ojentui pienoinen käsi vetämään huivin nurkkaa, saamatta aikaan muuta kuin vahvan sateen varisemaan oksasta ja sen kumppaneista. Muu huivi oli kiinteällä tytön pään ympärillä, peittäen puolen otsaa, varjoten silmät, tehden äkkijyrkän mutkan, kadoten lehtien väliin ja ilmestyen jälleen monina poimuina näkyviin kaulan alla.

Pieni tytönmuoto näytti hyvin kummastuneelta, mutta oli samalla valmis nauramaan; nauru jo pilkisteli silmistä.

Yht'äkkiä hän, joka seisoi ja lauloi sateessa, astui pari askelta syrjään, näki punaisen tytönpään, suuret, tummat silmät, pienen, hämmästyksestä auenneen suun; heti hänen asentonsa tuli neuvottomaksi, hän katsahti pukuansa, ja samassa kuului vähäinen huudahdus, oksa, johon huivi oli kietoutunut, heilahti kovasti, punainen huivi katosi silmänräpäyksessä, tytönpääkin katosi, ja ratinaa kuului yhä etempää pähkinäpensastosta.

Puun alla olija juoksemaan. Sade-ilman iloisuus valtasi, hän ei tiennyt miksi, hänen mielensä, ja hän juoksi sen pienen tytönpään jäljestä. Hänelle ei johtunut mieleenkään, että hän oli juoksemassa kokonaisen ihmisen, vaan sen pienen pään jäljestä. Hän juoksi, niin että ritisi ja ratisi joka puolella, ja kaikki se rapina ja itse juokseminenkin saattoi hänet leikin intoon, niin että hän ikäänkuin "piilosilla" hoilaeli: "uu, uu!" Mutta kukaan ei vastannut. Omasta huudostansa hän ikäänkuin vähän hämmästyi, mutta juoksi kuitenkin edelleen. Jopa sitte heräsi muuan ajatus, yksi vain, ja hän supisi juostessansa: "mitähän sanon hänelle? mitähän sanon hänelle? mitähän sanon hänelle?" Hän riensi suurta pensasta kohti; tuohon hän ihan meni piiloon, siinähän hänen huivinsa vilahti. "Mitähän sanon hänelle?" supisi hän yhä juostessaan. Jo oli hän pensaan luona, kiersi nopeasti ympäri, Juoksi edelleen, samaa supisten, pääsi leveälle polulle, Juoksi hetkisen sitä myöten, seisattui äkisti ja purskahti nauramaan, astui hiljaa edelleen vähän matkaa, nauroi koko suun täydeltä ja kulki sillä lailla koko tien pitkin aitausta.

II.

Oli kaunis päivä syyskesällä, lehti karisi puista paraillaan, meren rantaan vievä tie oli täynnä jalavan ja vaahteran lehtiä, keltaisia kuin sitruuna, siellä täällä seassa tummempia. Oli niin suloista, niin puhdasta astua tuolla tiikerintaljalla ja katsella, miten lehti toisensa perästä tipahti alas lisäksi; koivu näytti vieläkin hienommalta ja keveämmältä, kun oli niin vähä painoa oksilla, ja pihlaja oli oikein komea raskaine, punaisine marjaterttuineen, ja taivas oli niin sininen, niin puhdas, ja metsä ikäänkuin oli melkoisesti laajennut, kun voi nähdä syvälle puiden väliin. Ja sekin vielä lisäksi, että tuo kaikki oli kohta loppuva, metsät, kentät, taivaat, raitis ilma, kaikki tyyni kohta väistyvä lamppujen, lattiamattojen ja hyasinttien tieltä.