Sentähden oikeusneuvos olikin tyttärinensä lähtenyt Kap Trafalgarista, maatalostansa, merelle päin, ensin astuen maantielle ja sitte ajaen pitäjänvoudin pihaan, josta ei pitkältä enää ollut rantaan.
Oikeusneuvos oli luonnon ihailija, luonto oli jotakin erinomaista, olemuksen kaunein koristus. Hän suojeli luontoa ja puolusti sitä kaikkea taiteellisuutta vastaan. Puutarhat eivät hänestä olleet muuta kuin turmeltua luontoa, mutta oikein taiteellisesti järjestetyt puutarhat tyhmyyttä, sillä Luoja oli luonnon tehnyt luonnolliseksi, ihan luonnolliseksi eikä miksikään muuksi. Luonto oli koristelematon, turmeltumaton; mutta syntiinlankeemus oli tuonut ihmiskunnan niskoille sievistelyn; ja nyt oli sievistely tullut elämänehdoksi, mutta parempi olisi, jos ei siksi olisi kaikki muuttunut. Oikeusneuvos olisi hyvin mielellään tyytynyt kävelemään lammasnahkaturkissa ja pyytelemään ruoaksensa jäniksiä ja vikloja, pikkulintuja ja metsäkanoja, peuroja ja metsäsikoja. Luonto ja luonnollisuus nyt kerran hänestä olivat oikea onnellisuus.
Oikeusneuvos ja hänen tyttärensä astuivat rantaan. Se oli jo kauan välkkynyt oksien väliltä, mutta nyt, kun he kääntyivät nurkan ympäri, jossa suuri saksanhaapa kasvoi, levisi meri äkkiä kokonaan heidän silmäinsä eteen. Siinä se oli levällään, suuret alat peilikirkkaina ja välillä pitkät kaistaleet vähän värehtivinä, kirkkaita vöitä ja tummia vöitä, ja päivänpaiste lepäsi tasaisena kirkkaissa, vaan värisi tummissa vöissä. Meri veti katseen pinnallensa, pitkin reunojansa, hiukan kaarevia piirteitä ja jyrkkäpolvisia viivoja myöten, vei sen ulommaksi vehreän niemen ympäri, päästi sitte katseen ja katosi suureen lahteen, mutta otti ajatuksen pauloihinsa.
Purjehtia! Oliko täällä sitte veneitä vuokrata?
Ei, niitä ei ollut, sanoi pienoinen pojanviileke, kotoisin valkoisesta talosta; hän huviksensa viskeli kivillä voileipiä rannasta. Eikö täällä sitte ollenkaan ollut veneitä? Oli, oli kyllä; tuossahan oli myllärin vene, mutta sitä ei voinut saada, mylläri sitä ei antanut; myllärin Niilo oli vähällä saada selkäänsä kun sen viimeksi lainasi, niin ett'ei sitä maksanut ajatellakaan. Mutta herralla, joka asui ylhäällä Nikolai Metsänvahdin luona, oli erinomainen vene, musta ylt'ympäri ja punainen pohjasta, ja sitä hän kyllä lainasi kelle hyvänsä.
Oikeusneuvos läksi tyttärinensä Nikolai Metsänvahdin talolle päin. Vähän matkan päässä oli Nikolain pieni tyttö, ja hänen he pyysivät juoksemaan ylös ja kysymään, saisivatko he tavata herraa. Ja tyttö juoksikin, juoksi käsin ja jaloin, kunnes pääsi ovelle; siinä nosti hän jalkansa korkealle kynnykselle, sitoi kiinni sukkanauhansa ja hypähti sisään. Heti hän palasikin, jättäen kaksi ovea auki jälkeensä, ja huusi jo, ennenkuin kynnyksellekään ehti, että herra kohta tulee; istuutui sitte oven viereen seinää vasten ja kurkisteli toisen kätensä alitse vieraita.
Herra tuli näkyviin, ja oli pitkäkasvuinen, vahvaruumiinen mies, näköjänsä vähän kolmannellakymmenellä.
Oikeusneuvoksen tytär peljästyi, kun tunsi hänet siksi, joka oli laulanut sateessa. Mutta hän näytti niin kummalliselta ja hajamieliseltä; selvästi huomasi hänen tulleen juuri kirjain äärestä, sen näki hänen silmistään, tukastaan ja käsistään, jotka eivät lainkaan tienneet, missä olivat.
Oikeusneuvoksen tytär niiasi vallattomasti hänelle, huudahti "säi säi" ja nauroi.
"Säi säi?" kysyi oikeusneuvos.