Mutta siinähän nyt oli se pieni tytönpää. Nuorukainen punastui ihan tukanrajaan asti ja koetti sanoa jotakin; mutta oikeusneuvos silloin juuri kysyi venettä. Sen kyllä voi saada. Mutta kukahan tulisi soutamaan? Nuorukainen juuri, arveli neiti, huolimatta isän estelyistä, että muka vaivaisivat herraa, sillä, tiesi neitonen, herrakin muka välistä vaivasi muita ihmisiä.
Niin läksivät he rantaan ja selittivät mennessään tuon sateen aikaisen kohtauksen oikeusneuvokselle. Jopa he olivat veneessäkin ja hyvän palan päässä rannasta, ennenkuin neiti oikein pääsi paikoilleen ja ehti ruveta puhelemaan.
"No", sanoi hän, "oliko se hyvinkin syvällinen kirja, jota lukemassa olitte, kun tulin ja houkuttelin teidät purjehtimaan."
"Soutamaan, tarkoitatte kai. Syvällinenkö! Ei, ne olivat pelkkiä satuja."
"Kenen kirjoittamia?"
"Ei kenenkään; semmoisia kirjoja ei kukaan sepitse, kuin Ritari Pietari hopea-avaimineen ja Kaunis Magelone, Vigoleis ja kultapyörä, Metsästäjä Bryde tai muut."
"En minä niitä nimiä ennen ole kuullut."
"Oh — siirtykää vähän enemmin tälle puolelle, muuten ei vene pysy tasallaan. — Ettekö? No, sehän onkin luonnollista, ne eivät ole mitään oikeita kirjoja, vaan semmoisia, joita ostetaan viisuinmyojältä markkinoilla."
"Kummallista; luetteko te aina semmoisia kirjoja?"
"Ainako? Minä en lue monta kirjaa vuodessa, ja enimmin pidän minä niistä, joissa puhutaan indiaaneista."