Neiti käänsi kasvonsa häneen päin, katsoi häntä kylmästi silmiin, kallisti vähän päätänsä ja kysyi, silmät puoliummessa ja vieno hymy huulilla, kaunis Mageloneko se oli pitänyt häntä vankinansa. Mogens ei tajunnut neidin tarkoitusta, mutta vastasi kuitenkin niin ehkä olleen.
Niin seisoivat he vähän aikaa, virkkamatta sanaakaan. Kamilla vihdoin astui pari askelta syrjemmäksi, jossa oli penkki ja puutarha-tuoli, istuutui penkille ja pyysi herraakin istuutumaan, osoittaen tuolia, sillä tottahan hän oli väsyksissä pitkästä astunnasta.
Mogens kävi istumaan tuolille.
Neiti alkoi puhella valtioasioista, kysellä hänen mielipiteitänsä, mutta kotvasen puheltuansa yksin vaikeni hän äkisti, kummastuneena, että Mogens, joka alussa oli vähän hämmentynyt tuosta kaikesta, alkoi jo näyttää niin perin tyytyväiseltä. Eiköhän hän vain tuossa istunut ja nauranut hänelle, arveli Kamilla itsekseen ja punastui.
"Huvittavatko teitä hyvin valtiolliset asiat?" kysyi hän levottomasti.
"Ei hiukkaakaan."
"Miksi sitte annatte minun istua tässä ja puhella niistä näin kauan?"
"Ah, te puhutte niin kauniisti kaikesta, että on aivan sama, mistä puhutte."
"Se ei todellakaan ollut hyvin sanottu."
"Oli, kyllä se oli", vakuutti Mogens innokkaasti, kun oli huomaavinaan neiden näyttävän hyvin pahastuneelta.