"No, mitenkä käy!" sanoi hän maltittomasti Mogensille, joka oli keskeyttänyt ihan keskellä satua kertomuksensa, kurkottaaksensa erästä ylhäällä riippuvaa omenaa.
"Niin," jatkoi hän, "sitte alkoi talonpoika juosta kolme kertaa oman itsensä ympäri ja laulaa: 'Babyloniin, Babyloniin, rautarengas läpi pääni'. Niin lensivät hän ja lehmävasikka, mummonäiti ja musta kukko; he lensivät puutarhain yli, jotka olivat niin suuret kuin meri, ja vuorien yli ihan maan ääriin. Siellä istui velho syömässä, juuri lopettaen atriaansa, kun he tulivat.
"'Sinun pitäisi olla vähän Jumalaa-pelkääväinen, ukko hyvänen;' sanoi talonpoika, 'muuten voisi tapahtua, että menettäisitkin taivaan.'
"Velho tahtoi mielellään olla Jumalaa-pelkääväinen.
"'Sitte pitää sinun kiittää ruokasi edestä,' sanoi talonpoika… Ei, en minä enää huoli kertoa", sanoi Mogens maltittomasti.
"Voittehan sitte olla kertomatta," sanoi Kamilla ja katsahti ylös kummastuneena.
"Minä voin yhtä hyvin heti suoraankin sanoa," virkkoi Mogens. "Minä kysyn teiltä jotakin, mutta te ette saa nauraa minulle."
"Sanokaas! — Ei, minä itse sanon jotakin; tässä on pöytä ja tuossa on aita, jos ette rupea morsiamekseni, niin hyppään minä tieheni korini kanssa enkä palaa enää. Yksi!"
Kamilla kurkisti salaa ylös ja näki hymyn katoavan hänen kasvoiltansa.
"Kaksi!"