Mutta juuri päästyään, mitään pahaa aavistamatta, pappilan portin kohdalle, peljästyi hän äkisti äänekkäästä naisen naurusta, joka kuului kylästä päin.
Pari lintua lähimmissä puissa säpsähti ja lensi hiljaa pois. Mutta aivan kuin semmoiseen tottunut veti pikku mies päänsä olkapäiden väliin ja astui, minkä kerkisi, tietä myöten lyhyillä, väärillä säärillään, takaansa kuunnellen iloisinta naurua ja varisten raakkumista, jotka läksivät puista tienvarrelta lentoon.
Pari palvelustyttöä oli jo noussut, ja he juuri pesivät silmiänsä avonaisen ikkunan takana vähän syrjemmässä muutaman talon pihapuolella. Kolmas, ihan paitasillaan ia tukka puoleksi hajallaan kasvoilla, kurkisti kyökinoven raosta melkein menehtymäisillään naurusta, kunnes pikku mies viimein ehti vallihaudalle, jossa tie teki polvekkeen.
Mutta pappilan puutarhassa oli nuori neiti herännyt unelmistaan, hän kumartui taapäin penkillänsä ja katsoen portin yli näki viimeisen vilahduksen pikku Martti Petterinpojasta, joka astua tallusteli, päässä pyöreä hattu ja yllä pitkä nuttu.
Vaikka tuo olikin vähäinen asia, tuli nuori neiti kuitenkin äkisti levottomaksi. Hymy katosi, hän pani pois kirjan ja veti sinisen saalinsa paremmin ympärilleen, niinkuin olisi pilvi äkisti pimittänyt päivän paistamasta.
Ihan kylän vieressä oli metsä. Se oli suuri ja vanha ja ulottui laajalle yli soiden ja mäkien.
Kylän puolisen portin takana oli aidanpanijan tupa, pieni ja sievä, ympärillä pienissä ru'oissa tuoksuvaa metsäheinää.
Hiljaista oli sielläkin, mutta hämärän hiljaista, verraten kirkkaasen päivään ulkona.
Tuvassa oli viileä ja melkein pimeä, vaikka siinä oli ikkunoita kahdessa seinässä. Mutta ne olivat pienet ja korkealla katon rajassa; ja metsä vielä varjosti niitäkin. Sitä paitsi virtasi raskas, kostea metsän tuoksu tupaan parista veto-ikkunasta, leviten sinertäväksi sumuksi yli kaiken, mitä siellä oli.
Mutta vaikka tupa olikin köyhä, niin oli siinä kuitenkin kaikki puhdasta ja kirkasta, tomutonta ja liatonta, että oikein kiilsi aina pienistä silitetyistä ikkunanverhoista ja vuoteenuutimista keltaisiin seiniin, savilattiaan ja lyhyen-lylleröiseen emäntään asti, joka oli kyyrysillään lieden edessä, pitäen tulta risuissa vesikattilan alla. Hänen harmaa tukkansa oli siloisen kiiltävänä kuin teräs myssyn alla, jonka reunus loisti puoli hämärässä, ja hiljaista jyrkkyyttä näkyi hänen liikkeissään, kun hän katkoi oksia ja pisteli tuleen.