Hetkisen kuluttua vaikenee kaikki, kuin olisivat meri ja myrsky nielleet äänet, ainoastaan räiske kaikuu vielä vahvemmin kuin kumeat tykinlaukaukset.
Mutta vähitellen kohoavat huudot uudelleen, huudot kokoutuvat yhä vahvempina, yhä lujempina, kunnes ne viimein yht'aikaa purkautuvat hurjana parahtamisena, joka tuntuu leikkelevän maita ja meriä, naisen ääni ylinnä kaikista vaikeroivasti, avuttomasti, lakkaamatta, miesten koetellessa käsin hampain pysyä kiinni haaksirikkoisessa laivassa, joka kuuluu vatkautuvan edestakaisin kuohuissa.
Hiekkaharjun juuressa meren puolella istuvat pienet, hartevat miehet piirissä lyhdyn ympärillä, joka levittää punaista valoa hiekalle ja parrakkaille kasvoille. Levollisesti odotellen istuvat he kyyrysillään, kädet polvien ympärillä, pitäen silmänsä raollaan. Ei kukaan heistä puhu. Muutamat ovat vetäneet päähineensä ylös korvilleen ja istuvat puolinukuksissa. Toiset lyövät silloin tällöin kohmettuneilla käsillään ympäri vartalonsa tai puhelevat sormiinsa.
Mutta kun käheät hätähuudot ja miesten yksitoikkoiset, pitkät ulvahdukset tuolla merellä kaikuvat liian hurjasti ja vihlovasti vettä myöten, kääntyy joku vanhus, istuen äärimmäisenä rivissä, vähän poispäin muista ja supisee jotakin helminauhallensa, jonka on ottanut mekkonsa taskusta.
Silloin tuntuu äkisti meri vavisten nousevan koko voimaansa. Yksi ainoa ruhtova ääni kuuluu mereltä, lähempää maata. Sitte on kaikki hiljaa; ei yhtään huutoa. Mutta yht'äkkiä tulee hiekkasärkkien ja rantakuohun välillä kiehuva vesi täpötäyteen särkynyttä laivatavaraa: hirsiä, laudanpalasia, purjeita, arkkuja, nuoria ja koko joukko suuria tynnyrejä, joka kaikki hieroutuu vastakkain kuin kiehuvassa kattilassa. Joku osa ajautuu rannalle, toinen huuhtoutuu takaisin aallon mukaan tai musertuu paikoilleen. Suuri mastonpalanen köysinensä viskautuu hiekkaharjun juurelle asti, ja lyhyt, iloinen huuto pääsee mieheltä, joka on pysytellyt siinä kiinni. Hän on pelastunut.
Mutta veitsi syöstään heti hänelle sivuun, niin että hän kaatuu takaperin. Miehet ympäröivät hänet ja lyhdyllä valaistaan hänen kasvojansa, juuri kun ne painuvat takaisin hiekkaa vasten, viimeisen kerran väsyneesti, kummastuneesti katsahtaen.
"Viiniä", mutisee lyhtymies, kääntäen haaksirikkoisen mustasta tukasta ja tummasta ihosta katseensa muihin päin, jotka nyykäyttävät myöntyvästi päätänsä.
Pari heistä kumartuu alas kopeloimaan haaksirikkoisen vaatteita ja tarkastelemaan sormuksia, jotka säteilevät hänen sormissaan ja korvissaan. Mutta nuori kalastaja pistää varmuuden vuoksi häneen vielä pitkällä veitsellä syvän, ammottavan haavan kylkeen, ennenkuin he jättävät hänet ja palaavat rannalle.
Siellä jo pari muuta on täydessä puuhassa puosha'oilla ja nuoransilmukoilla pelastamassa tavaroita kuohusta. Viinitynnyrejä, hirsiä ja lankunpalasia vedetään maalle, mikäli laineet niitä huuhtelevat lähemmäksi. Ihmisruumiit vedetään myöskin ja ryöstetään paljaaksi; arkut ja laatikot murretaan auki ja tutkitaan. Ja mikäli aamu hämärtyy ulkona kylmänharmaassa sumussa meren päällä, täyttyy ranta särkyneistä puutavaroista, vaskikattiloista, nahkavuoteista, suurista ammeista ja alastomista ruumeista, jotka kootaan riviin hiekkarannalle.
Tällä välin tuovat naiset kylästä lämmintä olutta suurissa puuhaarikoissa, jotka kiertävät miehillä kädestä käteen. Väristen aamukylmässä, ahne kiilto unisissa silmissä, seisovat naiset joukossa harjun reunalla, katsellen läjiin koottuja hyvyyksiä: