Loistavia, kirjavia silkkikankaita, jotka paisuvat ylös arkuista; täysiä hedelmälaatikoita; hajuvettä valkoisissa saviastioissa; koristuksia, helmiä, hienoja, tahkottuja laseja, jotka säteilevät himmeässä kullankarvaisessa ensi koitossa. Päivemmällä, kun ei enää mitään ole korjattavaa ja kun ruumiit on huolellisesti haudattu harjun juureen sekä kaksi miestä lähetetty etelään päin viemään piispan osaa, vieritetään tynnyrit soittaen ja remuten tupiin, suuret puuhaarikat pannaan pöydille, miehet ja koristautuneet naiset istuutuvat penkeille, luukut ja ovet suljetaan ja päivät pääksytysten makaa pieni kalastajain kylä hurjassa, tajuttomassa pauhussa, laulaen ja meluten valoisat päivät ja pimeät yöt, hiekan ja valkoisten vaahtopallojen lennellessä kattojen yli.
* * * * *
Mutta kaikki tämä tapahtui monta, monta vuotta sitte, unhottunut oli kaiketi jo tämä mitätön tarinakin, ainakin puoleksi, tässä suuressa, köyhässä erämaassa, jossa meri ja hiekka vuosi vuodelta olivat tasoitelleet, silitelleet ja haudanneet kaikki muistot kylmään, kuolleesen syliinsä.
Rehevinä, hiljaisina kesä-iltoina, jolloin aurinko hitaasti vaipui suuriin, veripunaisiin pilviin ja kuumenneesen mereen, silloin saattoi joskus tapahtua, että tunnollinen perheenisä, ollen huvimatkalla tässä luonnonihanassa seudussa, pysähtyi, näkyalaan ihastuneena, rannan hiekkaan puoleksi hautautuneen laivanhylyn luo ja kuunteleville lapsilleen kertoili noiden aikain verisiä tapauksia ja yöllisiä kauhuja.
Mutta samalla hän ei koskaan unohtanut muistuttamatta, miten pitkälle ihmiskunta sen jälkeen oli ehtinyt; mitenkä sivistys tälläkin alalla oli tehnyt syvällistä, ihmisystävällistä työtänsä.
Ja sitä tunnollisesti kertoessaan osoitti hän ylpeästi pelastusveneen lujasti muurattua huonetta, joka näkyi hiekkasärkkien takaa. Taikka näytti hän itään päin kapeaa, matalaa niemeä, joka ulottui kauas mereen ja jossa korkea, kapea majakka kohosi taivasta kohti maan viimeisenä, mahtavana virstapatsaana.
Hiekkasärkätkin ylt'ympäri oli aikojen kuluessa vedetty sivistyksen huolelliseen johtoon ja taiten istuteltu täyteen pitkissä, suorissa riveissä, kaisloja ja ruokoja suojaksi lentohietaa vastaan. Ja molempien näiden korkeain, elävien aitojen välillä, jotka kumpikin rannallansa lähestyivät toinen toistansa niemen kärkeen päin, oli nyt laajat, tummat kanervikkokankaat ja pienet, rauhalliset suot, jotka höyrysivät hiljaisina kesäöinä.
Pieni kalastajain kylä oli tällä välin jotakuinkin säilyttänyt omituisen käärmeenmuotonsa. Mutta se oli kasvanut paljon, paljon suuremmaksi, pieneksi kalastajakauppalaksi, jossa oli kirkko ja pappila, kauppiaita ja kestikievari ja monta pientä taloa, joiden tiilikatot loistivat kahta punaisemmilta liituvalkeata hiekkapohjaa vasten.
Ja hiljaisina, valoisina kesäpäivinä, jolloin aurinko sulatti tervaa vanhoista puumajoista, joita vielä siellä täällä oli jäljellä, ja paahtoi hiekan niin, että se poltti jalan alla, silloin saattoi pikku kauppala yksinäisyydessänsä niinkuin ennen muinoin oikein levittää hiekkasärkille mustat verkkovapeensa ja kalankuivaus-telineensä, rähisevät, paljasjalkaiset lapsilaumansa ja naishenkilönsä, jotka lyhytvartaloisina ja leveähartioisina istuivat kyyrysillään hiekassa, perunoita kuoriskellen.
Etempänä rannalla istui maalareja rinteellä, ikäänkuin toinen toisensa niskassa, suurten, keltaisten päivänvarjojen alla kuin sammakot kärpösienien. Nuori kirjailijan-pilkkakirves, päässä panama-hattu ja sangattomat lasit nenällä, tirkisteli kaikkea ylt'ympäri, muistikirja kädessä. Ja kaikkialla kauppalassa näkyi joukottain vieraita matkustajia, jotka ahkerasti tarkastelivat tätä merkillistä kalastuskylää ja sen miellyttäviä luonnonasukkaita, jotka niin yksikseen elivät täällä niin suurenmoisessa seudussa. Joukko herrasväkeä, miehiä ja naisia, seisoi rannalla maalle vedettyjen veneiden välillä, katsellen hyvin uteliaasti kahta kalastajaa, jotka seisoivat hiekassa verkkojansa selvitellen.