"Hyvä, hyvä! Ja nyt se asia jääköön; poika ja tyttö saavat odottaa, kunnes pelto tähkälle joutuu."
He istuivat juomaan, mutta nuoret olivat työntäneet oljet läjään ja asettuivat rinkileikkiin.
Paavo ja Petter istuivat hetkisen hiljaa katsellen leikkiä. Vihdoin sai Paavo rohkeutta viinistä ja hyvin hänen alkoi mieli tehdä vilkkaampaa sananvaihtoa; kylläpä hän tiesikin, mistä silloin oli aljettava.
"No, Petter, sinä," alkoi hän, "tuletko sinä tänä talvena ollenkaan kaupunkiin?"
Petter irvisti kuin äkäinen koira, katsoa muljautti Paavoon, puhuiko hän totta vai mitä, ja sanoi:
"E-en, sitä minä toki en tee!"
"Yhtäkö vihainen yhä vieläkin kaupungille kuin ennen, kymmenen vuotta sitte? Hä! Etkö siedä nähdä sitä seitsemän vanhan aidankaan läpi?"
"Minä en huoli siitä lahjaksikaan, vaikka sen viskaisit minulle! Minä en sitä ollenkaan tarvitse, mutta se ei eläisi minutta."
"Niin, sanopas muuta!"
"Enkö sanoisi! Lihaa ja heiniä on minulla itselläni; olutta ja leipää on myöskin, puita ja hirsiä, talo ja vaatetta. Mitä minä sitte sinulla tekisin? Minä teen taloni, kynnän peltoni, hakkaan halkoni; eukkoni kehrää langat, kutoo nutut, leipoo leivät ja panee oluet. Mitä teet sinä? Otat veroa minun viljastani, metsästäni ja aitastani. Asetut kivelle, joka on yhtä paljas kuin tämä kämmeneni; et kynnä etkä kylvä, mutta niität kuitenkin ja kokoot aittoihin. Syöt minun leipääni, juot minun oluttani, poltat minun puitani ja kehräät minun villojani. Istut kuin laiska munkki ja otat kymmenyksiä; vaan mitä annat minulle sijaan?"