"Kuulehan, maltahan!" änkytti Paavo. "Etkö saa minulta suolaa?"
"Vai suolaa! Et sinä suolaa tee, ja ell'et olisi tunkeutunut ja anastanut sen kauppaa, ett'emme tarvitsisi sinun välitystäsi, niin et saisi meitä nylkeäkään! Ja sokurisiko? Minä en tarvitse sinun sokuriasi; minulla on mettisiä!
"Etkö saa minulta rautaa?"
"Vai rautaa! Mistäpä sinä sitä murtaisit? Katuojistako? Hä!"
"Saathan minulta viiniä."
"Missä sitä kasvatat! Katoilla ehkä? Hä!"
"Entä hopeaa ja kultaa, minultahan niitä saat?"
"Mitä minä niillä tekisin, jos sinulla edes olisikaan niitä? Voinko tehdä veitsen, auran, lapion, karhin tai loukun kullasta tai hopeasta? Loruja! En minä huoli kuulla semmoista! Kaikkea joutavaa sinä vain puuhaat, ja ell'ei olisi niin monta hullua, jotka ostavat sinun rihkamiasi, niin kuolisitpa nälkään. Ajattelepas, jos kaikki talonpojan moukat, joiksi te meitä sanotte, äkisti tulisivat jälleen järkeviksi, ett'eivät vaihtaisi viljaansa sinun rihkamiisi; mitäpä silloin söisit? Hä!"
"Söisinkö? Eipä sitä eletäkään vain syödäkseen."
"Ei, mutta syömättä ei elä. Joka syö toisen leipää, sillä on myöskin varaa pitää kilparatoja ja joutavia huvihuoneita, jossa oppii niin paljon hyvää muka; sillä on varaa painattaa kirjoja, joista saa tietää, että kaikki, mitä laiska tekee, on hyvin, että varastaminen on kunniallista, kun vain ottaa keihään käteensä ja panee vaaterievun seipään nenään ja menee toisten maahan ja sanoo: nyt on sota!"