"Aina sinä vain jauhat tuota vanhaa kilparataa! Itsehän me siitä maksamme kuninkaalle, niin tottahan sen saamme rauhassa pitääkin!"
"Vai itse maksatte! Kyllä tiedän, miten siinä kävi. Kun se tehtiin, piti kaupungin se maksaa; mutta te nuuruitte ja sanoitte aikoja huonoiksi, kun talonpoika ei ostanut teidän romujanne. Ja mitä sitte teitte? Kyllä osasitte korottaa meiltä suolan hinnan! Kyllä sen muistan ja mielessä pidän, ja saat sen kuulla suusta suuhun. Niin sai talonpoika maksaa teidän kilparatanne ja muut huvittelunne, joita teillä pitää olla kaikenlaisia, kun olette asettuneet yhteen kuin mettiset pesään, ettekä saa nähdä kuuta ettekä aurinkoa."
Viini alkoi jo vaikuttaa, ja Petter oli näkevinään silmäinsä edessä nuo vihatut rautiot, kaupunkilaisturhuuden ilmeiset esikuvat.
"Ja vaikk'ei sinulla ole yhtään enempää heiniä, kuin minun leuallanikaan niitä kasvaa, on sinulla kuitenkin varaa elättää kaksi rautiota, sinulla; ja mitä syövät ne? Sokuria ja suoloja ehkä? Hä! Taikka rusinoita ja manteleja? Ja mitä tekevät sinun rautiosi? Vetävätkö auraa vai hirsiä? tai muuta kuormaa? Ei, siihen ne eivät kelpaa! Kyllä minä tiedän, mitä ne vetävät, mutta en sano, mutta kyllä tiedän, ett'eivät kadut ole pitemmät minun naurismaatani! Niin, heillä on kyllä varaa, noilla laiskoilla! Minulla on, tontti ollen, halu hyvä ruveta laiskaksi! Kuules eukko, eikö sinunkin mielesi tee ruveta laiskaksi, niin saamme punaiset rautiot, joiden päälle puetaan harsokangasta ja valjaihin pannaan hopeanapit. Eukko, ruvetaanko laiskoiksi, niin saamme ajaa sinisessä reessä piikain ja renkien kanssa ja pistää kengät majavannahka-pussiin ja maata päivällisunemme samettimyssyt päässä ja juoda Espanjan viiniä sokurin kanssa! Hei, eukko, tule pois, ruvetaan laiskoiksi!"
Paavo vihastui.
"Luulenpa Espanjan viinin kylläkin maistuvan, vaikk'et sitä itse ole kasvattanut etkä tehnyt," sanoi hän.
Petter tunsi kuulleensa jotakin rumaa, mutta ajatus oli hänellä niin sekaisin, ett'ei kohta älynnyt, mitä se oli.
"Viinikö, sanoit! Kuulepas, minä luulen, että rupeat kopeilemaan. Muista, että ken pitää suunsa kiinni, sen selkä säilyy; Jos toinen niistää nenäänsä silkkiliinaan, toinen mäelle vain, niin voivat he kuitenkin syödä samasta maljasta. Ja vaikka pidetäänkin röyhykaulusta ja muita koruja, niin sietääpä kuitenkin olla suulta kohtelias! On parempaakin nähty ja tanssia voi pienemmänkin kepin kuin korennon mukaan! — Mitä sinä viinistä lorusit? Olenko minä sinun suutasi tarkastellut? Etkö luule minulla olevan juomaa itselläni? Luulenpa, että lempo vei viinisi! Tulepas ulos, niin saat koetella!"
Petter viskasi lasistaan viime tilkan kauas ja nousi ylös, mennäkseen ulos. Emännät pidättivät Paavon paikoillaan, pyytäen, ett'ei hänen nyt millään ehdolla pitänyt menemän ulos. Petter kyllä oli kohta leppyvä eikä joulurauhaa sopinut häiritä. Hän oli kateellinen eikä olisi sietänyt kenenkään muun olevan missään arvossa. Paavo tahtoi heti lähteä kotiin kaupunkiin, mutta leppyi vähitellen ja rupesi leikkiin sill'aikaa, kun Petter oli ulkona jäähdytteleimässä.
Kohta kuului koputusta ikkunaan ja vähän ajan päästä oveen, ja kun se avattiin, tuli sisään Petter lammasnahkapuvussa ja hyppeli joulupukkina ympäri tuvan, niin että oljet lentelivät ja tuvassa olijat nousivat pakoon penkeille ja pöydille; ilo oli ylimmillään. Syötiin ja juotiin rauhassa ja ilossa, kunnes yö tuli ja ruvettiin levolle.