"Ikävää minusta kuulla, mitä sanoit", virkkoi Petter, "mutta ei se minun vikani ole, jos Jumala vuoden antaa."
"Älä lörpötäkään! En minä sitä kuulla tahdo kuuden kuivan puuseinän sisällä! Eikö se ole sinun vikasi, ett'et ole tyytyväinen, vaan viljelet niin tuhottomasti viljaa, että kauppias joutuu pulaan? Sinun pitää tyytyä siihen, mitä sinulla on, niin saavat muutkin elää. Minua todellakin haluttaa antaa sinulle selkään vähän, kun oikein asiaa ajattelen. Enkö anna hänelle vähän selkään? Hä! Mitä sanotte?"
Seuran ajatukset olivat vähän ristiriitaiset. Suutarinsälli vastusti ehdotusta, kun oli huomannut leivän huojistuvan, milloin talonpojille tuli paljo viljaa. Rihkamakauppiaan saksalaisella puotilaalla ei ollut mitään vihaa hyviä vuosia vastaan, sillä silloin talonpojat niin halukkaasti ostelivat hänen romuansa. Soittaja, jolla oli apina olkapäällä, ei puolestaan vastustellut talonpojalle selkäsaunan antamista, koska heillä ei koskaan ollut antaa äyriäkään, mutta hyviä vuosia vastaan hänellä ei ollut muistuttamista, sillä silloin oli vilkasta markkinoilla. Teurastaja mielellään suostui pieksämään talonpoikaa, sillä kun he saivat paljon eloa, pitivät he härkänsä kovin kalliina. Puunkauppias ei tahtonut lyödä ketään ihmistä, mutta kun talonpoika sai viljaa, tuli hän niin ylpeäksi, ett'ei huolinut hakata puita; toista oli katovuosina: silloin sai syödä lihaa joka päivä, eivätkä puut maksaneet juuri mitään. Suutarikin muutti entisen lausuntonsa puunkauppiaan sanain johdosta, sillä hänkin oli huomannut nahkan huojistuvan, kun talonpojan täytyi teurastaa karjaansa. Rihkamakauppias peruutti sanansa, sillä kaupunkilaiset, hänen varsinaiset ostajansa, ostivat yhtä hyvin hyvinä kuin huonoinakin vuosina, sillä he aina korvasivat vahinkonsa toisella tavalla.
Kantaja ei saanut mitään selvää niin monista ristiriitaisista ajatuksista, mutta omasta puolestaan hän arveli, että talonpojan piti kuitenkin saaman turkkiinsa perusaatteen tähden, eikä selkäsauna ollut koskaan tehnyt pahaa. Mutta kun hän hoiperrellen lähestyi Petteriä panemaan tuomiota toimeen, löi hänet heti maahan Matti, joka oli väliin astunut. Kantaja olikin oikeastaan halunnut laskea raskaan päänsä lepoon ja käytti nyt tilaisuutta hyväkseen, jääden makaamaan. Kellään muulla kun ei ollut halua käydä samaa kokemaan, syntyi kohta täydellinen hiljaisuus huoneessa.
Petter ja Matti riisuivat turkkinsa ja laittoivat tilan niin hyvin, kuin voivat, ja asettuivat levolle.
"Ihanhan täällä on kuin vihollisen seassa", sanoi Petter, kun rauhaan pääsivät, "ja kuitenkin pitäisi nämä olla maanmiehiä. Mutta tottapahan huomenna tapahtuu oikeus."
Matti ei enää ollenkaan luottanut kaupunginlakiin eikä sen oikeuteen, vaan oli hyvin pahoillansa. Hän rukoili tapansa mukaan iltarukouksensa kovalla äänellä, rukoili isän ja äitin ja morsiamen puolesta, pyysi Jumalaa heitä suojelemaan tulelta, tulipalolta ja kaikilta vaaroilta, rukoili hyvää vuotta ja hyvää esivaltaa ja viimeksi Jumalan suojelusta kaikille ihmisille, sekä hyville että pahoille.
Se outo tapaus sai taaskin hereille riitaisia mietteitä näissä kuulijoissa, jotka jo ammoin olivat hyljänneet moiset joutavuudet. Teurastaja sanoi ulkokultaisuudeksi tuota vihollisten edestä rukoilemista, sillä vihollistahan vastaan oli jokaisen velvollisuus puolustautua. Suutarin mielestä oli hyvän vuoden rukous sama kuin kanssaihmistensä perikadon toivominen, ja hän valasi ajatustansa äskeisellä kauppiaan onnettomuudella. Soittaja arveli, ett'ei sovi rukoilla esivallan edestä, sillä sehän se rakenteli vankiloita, jotka olivat vain kalliit, vaikka ihan tarpeettomat; hän ei ollenkaan voinut käsittää, mitä vankiloilla tehtiin, kun vapaus on kuitenkin ihmisen riistämätön oikeus ja suurin hyvä. Hänellä ja hänen apinallaan ei ollut koskaan ollut mitään asuntoa, ja he menestyivät vallan hyvin, kun vain saivat olla vapaina. Puunkauppias ei katsonut olevan soveliasta pyytää Jumalaa sekautumaan palonsammutuslaitokseen, koska vartijoille kerran maksettiin niin runsas palkka; luulikin muuten talonpoikien lorunneen tuosta vain sentähden, että hän oli puunkauppias ja oli hyvillään, jos aina oli tuli liedessä; piti sitä paitsi esivaltaa ihan tarpeettomana, sillä ell'eivät ihmiset pitäneet huolta omista asioistaan ja itsestään, niin saivathan jättää pitämättä; esivalta vain sekautui toisten toimiin ja tekoihin.
Petter ja Matti kun olivat väsyksissä päivän vaivoista ja huolista, nukkuivat he pian kesken moista keskustelua, ja kohta koko seurakin. Vähän ajan perästä kuului vain nukkuvien huokauksia ja henkäyksiä. Mutta apinaa ei nukuttanut; se hypähti kävelylle, etsi kaikki taskut, mihin suinkin pääsi, löytääkseen edes jonkun leipäpalan, vaan turha vaiva; sitte se kopeloi oljet ja tukisti erästä nukkujaa, joka siitä unissaan huusi ja nukkui jälleen; kiipesi ylös ja sammutti lyhdin; alkoi peljätä pimeässä ja etsi soittimen, josta rupesi ääniä vääntelemään, vaan sai isännältänsä korvapuustin; silloin näytti hänessä uusi ajatus heräävän; hän etsi juopuneen kantajan; puri irti kaikki napit hänen nutustansa, viskeli ne ilmaan, niin että putoilivat nukkujain päälle. Kun rapina ja siitä hetkiseksi syntynyt levottomuus asettui, alkoi apina repiä kantajan nuttua kapeiksi viilekkeiksi ja keri ne kerälle. Sen hyvin valmiiksi saatuaan laskeutui hän polvilleen ja pani kätensä ristiin, niinkuin oli nähnyt talonpojan tekevän, asetti sitte kerän päänsä alle ja vihdoinkin nukkui.
Petterin ja Matin herätessä seuraavana aamuna oli vartija jo valmis viemään heitä ylös oikeussaliin. Matti luotti lujasti oikeuteen, mutta Petter sitä kovasti epäili. Tuomarilla, jonka eteen saavuttiin, oli hyvin kiire, niin että hän vain luki tuomion Spongan Petterille, jota syytettiin 1:ksi että hän oli koettanut paeta kaupunginportilla tarkastuksesta, 2:ksi että hän oli lyönyt poikaa ja 3:ksi että hän oli sitonut hevosensa Suurella torilla kaakkipuuhun; josta kaikesta oli sakkoa. Petter pyysi saada selittää asiaansa; tuomari käski hänen olemaan vaiti, sillä ei omassa asiassa saanut puhua. Petter kysyi, kuka sitte puhua sai, vaan hänet vain talutettiin ulos, jossa hänen oli suoritettava sakkonsa.