"Täm' on kaupunginlakia, näetkös!" sanoi hän Matille, kun oli kunnialla päästy ulos ja heille hevonen annettu rekineen. "Mutta nyt mennäänkin kotiin. Rautioita noutamaan saatamme lähettää toiste; veli Paavo saa odottaa ja sinä myöskin, rakas Matti. Pianhan vuosi kuluu, kun ollaan nuori!"
Matti pyysi saada käydä edes Karenia tervehtimässä, mutta Petter oli taipumaton; ja kotiin lähdettiin. Päästyä ulos kaupungin portista, katsahti Petter taaksensa ja puristi nyrkkiä.
"Ähä, sinä", sanoi hän, "jos minä enää astun tänne jalkaani, niin lempo minut periköön. Jos teillä on minulle asiaa, niin tulkaa meille."
Vähän matkan päässä Solnan tiellä tuli Petter äkisti hyvin uteliaaksi, istui ja kurkisteli hevosensa pään sivutse eteenpäin.
"No totta tosiaan, luulenpa näkeväni näkyjä keskellä päivää! Kuulepas,
Matti, näetkö sinä mitään punaista tuolla edelläpäin?"'
Matti myöskin näki punaista, ja kun isä vähän näytteli ruoskaa oriille, saatiin pian kiinni hevoskauppias, joka turhaan oli odotellut ostajaansa.
Nyt tehtiin kauppa ja ylpeänä kuin itse kauppias Paavo valjasti Petter rautionsa reen eteen ja sitoi oman oriinsa jäljestä juoksemaan. Sitte ajettiin aika huimasti kotiin, ja kun pihaan saavuttiin, seisoi emäntä porstuan ovella ja luuli langon kaupungista tulevan, mutta kun kuuli, mitenkä oikein oli, pahastui hän ja arveli:
"Enkö mä jo sulle sanonut, että kun vain pääset kaupunkiin, rupeat kohta ylvästelemään."
Mutta Petter oli niin iloinen, kun oli jälleen kotona ett'ei kuunnellut emännän muistutuksia ollenkaan; rautiot tekivät hänet vielä iloisemmaksi ja ajatus, että Paavo nyt oli saanut vähän nenällensä, saattoi hänet oikein hyvälle tuulelle, niin että hän, rautioita talliin taluttaesssaan itseksensä pititteli: sen hän sai, kun porsasta potkasi:
Vaan Matti ei iloinen ollut, sillä vuosi on pitkä aika, ja hän tiesi, että kun asiat kerran rupeaa sotkeutumaan, niin sotkeutuu ihan kokonaan.