III.
Sinä jouluna ei Paavo tullut Spongaan vaikka Petter oli luvannut noutaa hänet rautioilla; hänellä oli niin paljo puuhaa, hänellä.
Tuli sitte kevät ja vilja kasvoi kauniina pelloilla. Vaan syksymmällä rupesi korjuun aikana satamaan ja satoi yöt päivät, niin että jyvät alkoivat itää tähkissä, olki mätäni ja tuli täydellinen kato.
Petterin täytyi lähettää rautiot kaupunkiin ja myödä. Mutta vähäpä siitäkin apua oli, sillä kun hänellä ei ollut olkia, täytyi hänen myödä muutamia raavaitakin. Renkipä toikin härjät takaisin kaupungista, sillä niiden hinta siellä oli niin huono, koska kaikki, joille kato oli tullut, olivat lähettäneet härkänsä kaupaksi. Silloin Petter alkoi käydä levottomaksi, sillä hän odotteli Paavoa maalle Mikonpäiväksi. Hän sentähden ajatti härjät Dannemoraan, jossa tiesi niistä saatavan paremman hinnan.
Tuli Mikonpäivä eli 29 päivä syyskuuta. Emäntä seisoi lieden luona makkaroita keittämässä. Matti oli vierashuoneessa pukeutumassa pyhävaatteihin. Petter juoksenteli levottomasti milloin ulos milloin takaisin sisään ja milloin maantielle katsomaan, eikö jo renki kohta tuo rahoja, sillä tänään oli Paavo tuleva ja silloin summan oleman pöydällä. Hän oli nähnyt joitakuita vastoinkäymisen merkkejä viime vuonna, niin että hän hämärästi aavisti tämän päivän ei tulevan iloiseksi.
Oli kirkas syysaamu, mutta pohjatuuli puhalteli, että toisella puolella tuntui lämmintä, toisella kylmää, samaa tuntui Petterin ruumiissakin. Hän ihan varmaan tunsi mielessään rengin saaneen härjät myödyksi, mutta levoton hän kuitenkin oli hänen viipymisestänsä. Hän toivoi Paavon tulevan, että vihdoinkin saisi asia loppuun, mutta samalla pelkäsi hänen tuloansa. Sentähden hän käveli edestakaisin tiellä: tirkisteli pohjasta päin renkiä, tirkisteli etelästä Paavoa; milloin pohjatuuli puhui selkään, milloin rintaan.
Viimein kuulee hän, miten vaunut kaukana etelän puolella jymisevät sillalla ja sitte on vähän aikaa hiljaa. Petter seisoi ihan hievahtamatta, katsoa tuijottaen kaupunkiin päin; pani käden silmiensä päälle varjoksi ja tähysteli. Se, mitä hän pelkäsi, tuli. Sen täytyi nyt selvitä. Kaksi punaista hevosenpäätä kohosi näkyviin ja niiden takaa rupesi kohta näkymään liikkuva huoneenkatto. Paavo se siinä ajoi molemmilla rautioilla ja vaunuilla. Hänelläkö oli vaunut! Ne hän oli ansainnut toisten katovuonna; näljänhätä oli hänelle toimittanut takaisin entiset rautiot.
Petter olisi mielellään mennyt tupaan piiloon uunin taa, mutta Paavo ja hänen väkensä olivat jo huomanneet hänet ja huiskuttivat hänelle käsineitänsä. Petter nosti lakkia ja oli irvistävinään auringolle. Matti juoksi ulos ja avasi vaununovet. Emäntä seisoi tapansa mukaan porstuan ovella ja alkoi niiailla, kun näki vaunut.
Päästiin siitä tupaan, jossa emäntä jo oli varustanut syötävää ja juotavaa vieraille. Paavo puheli kelistä ja viimeisestä sodasta ja Petter selitteli kirkonkymmenyksiä, mutta emännällä oli hoidettavana makkarakattilansa ja lampaansa ja Matilla Kareninsa, niin ett'ei tullut puhetta ollenkaan kadosta, rautioista tai mistään, joka olisi voinut rauhaa häiritä.
Syötyä menivät miehet ulos; mutta Petterillä ei lainkaan ollut halua näytellä karjottaa eikä vilja-aittoja; Paavo ei myöskään huolinut puhua rautioista. Vihdoin tuli puheiksi tuokin toinen asia, jota Petter enimmin pelkäsi. Paavo sanoi: