"Rakkausko? Himoa vain tietysti!" vastasi nuori kreivi vanhalle opettajallensa ja ohjaajallensa, kun molemmat istuivat alhaalla laivankojussa ja keskustelulla kuluttivat aikaa odotellessaan Elfsnabbenin luona tuulta, päästäksensä lähtemään Pragin yliopistoon.
"Ei, nuori herra!" sanoi maisteri Frans Olavinpoika, "Kyllä se on jotakin muuta ja korkeampaa, sillä sitä ei vielä tähän asti ole ylevä jumaluusoppi eikä syvällinen viisaustiede osannut sanoa. Meidän liian viisas aikamme uskoo liian vähän, mutta se tulee vain siitä, että ennen uskottiin liian paljon. Minä olin mukana tämän aikakauden alussa ja revin yhdessä muiden kanssa vanhoja, kunnianarvoisia rakennuksia, vanhoja, rappeutuneita kopeuden ja omanvoiton-pyynnön temppelejä, lehtiä pyhistä kirjoista ja kuvia kirkon seinistä; olin mukana sulkemassa luostareja ja karkoittamassa vanhaa uskontoa. Mutta, herra, on asioita, jotka repimättäkin täytyy jättää. — Nyt olisi minun siis puhuminen Amorista eli rakkaudesta, tulesta, joka palaa koskaan sammumatta, jos se on oikealla pohjalla, mutta sammuu hyvinkin pian, jos väärälle pohjalle sattuu, voipa vihaksikin muuttua, jos oikein hullusti käy."
"Milloinka se sitte oikealla pohjalla on? Usein ei sitä ainakaan nähtäne!" virkkoi kreivi, asettuen mukavammin istumaan.
"Usein tai harvoin, samapa se; mutta rakkaus on kuin taivaan salama tullessaan, käy yli kaiken tahtomme ja järkemme, mutta eri lailla se eri ihmisissä on, ja sen mukaan se elää tai kuolee. Sillä ihmisillä on tässä synnynnästään asti eri luonteita niinkuin linnuillakin ja muilla eläimillä. Muutamat ovat kuin metsot ja teyrit, jotka pitävät koko parven kultasia kuin turkkilainen. Miksikä niin on, sitä emme tiedä, vaan niin se on, ja se on heidän luontonsa. Toiset linnut valitsevat puolison joka vuodeksi ja sitte vaihtavat. Mutta muutamat ovat hyvät kuin kyyhkyset ja elävät koko ikänsä yhdessä, ja kun toinen heistä kuolee, ei toinenkaan tahtoisi elää."
"Oletko sinä sitte milloinkaan nähnyt kyyhkysiä ihmislasten joukossa?" kysyi kreivi epäileväisesti.
"Olen minä nähnyt paljonkin ja kyyhkysiä myöskin, herra."
"Jotkako eivät koskaan tapelleet?"
"Kyllä, kyllä ne hyvinkin tappelivat, kun pesä kävi ahtaaksi eikä ruoka oikein tahtonut riittää, mutta yhtä hyvät ystävät he siltä olivat, ja se se juuri on rakkaus. Onhan yksi vesilintu, meriteyri, joista puolisot aina liikkuvat kahden kesken; jos niistä ampuu toisen, ei toinen pakoon lähde, vaan tulee ammutun luo, hänkin ammuttavaksi, ja sentähden sanotaan meriteyriä tyhmimmäksi kaikista linnuista."
"Se on vain leikin aikana, se, sä vanha narri!"
"Ei, nuori herra, vaan koko vuodet päästänsä. Keväällähän niiden leikin aika on, mutta talvellakin, jolloin ovat yksikseen, pojat kun jo ovat lähteneet omille teilleen, silloinkin ne aina pysyvät yhdessä, syövät yhdessä, pyytävät ruokaansa yhdessä ja nukkuvat yhdessä. Se ei ole leikkiä se, vaan rakkautta, ja kun sitä suloista tunnetta voi olla järjettömillä eläimillä, miksikä sitä ei olisi ihmisellä?"