"Keskustelun keskeytti vouti, joka tällä välin oli asunut talossa ja auttanut rouva Margrittia neuvoilla. Herra tunsi jääneensä syrjään toisen rinnalla, joka oli sijaan tullut; luulevaisuus raivosi hänen mielessänsä ja hän kielsi vaimoaan ottamasta vierasta herraa vastaan huoneissansa. Vaimo sanoi käyvänsä sitte voudin huoneissa. Herra silloin rupesi puhumaan oikeuksistaan vaimonsa yli, koska hän lain mukaan vielä oli ritarin vaimona. Mutta vaimo oli samana päivänä saanut erokirjan ja ilmoitti olevansa vapaa ja voivansa toimia, miten vain tahtoi.
"Ritari, nähtyänsä kaikki olevan lopussa, tunsi hurjuutensa ja rukoili polvillaan vaimoansa jäämään. Vaan kun rouva näki ylpeän ritarin matelevan maassa kuin orja, haihtui hänen mielestänsä viimeinenkin kunnioitus herraa kohtaan, ja kun hän sitte muisti, mitenkä hän kerran, heikkona ja kurjana, oli turvannut ritariin ja uskonut hänet siksi, joka oli häntä kantava käsissänsä kaikkien ohdakkeiden ja kivien ylitse, silloin tahtoi hän paeta tuota näkyä; ja kun rouva ei enää voinut tuntea ritaria samaksi, kuin hän ennen oli hänestä ollut, heräsi välinpitämättömyyden tunne ja hän läksi pois."
"No, siinä nyt näet", virkkoi kreivi, josta kertomus alkoi tuntua pitkäpiimäiseltä, "loppuipahan se rakkaus kuitenkin."
"Ei, ei, herra, se vain näytti siltä, mutta niin ei ollut. Mutta tähän minun pitää liittää muuan tunnustus. Minä näin tuon kaikki, sillä minä olin hänen ystävänsä ja jumaloitsin häntä sydämmeni syvyydestä. Miten hullumainen minä olin, tunnustan myöskin. Me vanhat, jotka kasvoimme ritariajan lopulla, me olimme oppineet pitämään naista tuommoisena ylhäisenä olentona, joka oli muita ihmisiä korkeammalla; me kunnioitimme vain ulkopintaa, kauneutta, hyödytöntä, ja meidän nais-käsityksemme oli ennen kaikkea aina jotakin silmän huvia. Minäkin, ajatelkaahan vain, minäkin, joka etsin totuutta, olin kuitenkin niin piitynyt noihin vanhoihin käsitteihin, että rouva minun mielestäni tuli vähempiarvoiseksi juuri silloin, kun hän työn ja vaivan kautta jaloin oli.
"Niin, samana päivänä, kuin erokirja tuli, keskustelimme me, ja minä muistan sen niin hyvin, kuin olisi se kirjoitettuna kädessäni. Näin minä sanoin:
"'Jospa tietäisitte, miten jumalattoman korkealla te kerran olitte minun mielessäni! Ja minä näin enkelin pudottavan valkoiset siipensä ja keijukaisen kultakenkänsä, näin miten sinilintu muutti pesänsijaa. Minä näin teidät tuona ensi aamuna häiden jälkeen, kun ajelitte metsässä valkoisella ratsullanne; se kantoi teitä niin keveästi märjän ruohokon yli, piti teitä korkealla suon mudasta, niin ett'ei pilkkuakaan tahraa tullut hopeakirkkaalle puvullenne. Hetkisen ajattelin seisoessani siinä puun takana: jospa hän putoaa! Ja ajatus kävi toteen. Minä näin teidät mudassa, musta vesi roiskui päällenne, kultatukkanne oli kuin päiväpaiste suon valkokukkien päällä. Te vaivuitte vaipumistanne, kunnes enää näkyi vain pikku kätenne. Silloin kuulin metsähaukan viheltävän ylhäällä ilmassa ja kohoavan pilviin; se nousi siivillänsä, kunnes peittyi pilvien taa!'
"Mutta rouva vastasi, ja niin oikein, niin oikein!
"'Te sanoitte kerran, ammoin sitte, että Jumala meille on antanut todellisuuden tomuineen ja likoineen ja meidän sitä ei sopinut moittia, vaan ottaa se semmoisenaan, kuin se on annettu. No niin! Nyt te kaunistelluin sanoin lausutte minun vaipuneen sentähden, että minä juuri olen sopimaisillani tämän elämän kanssa. Minä olen vaihtanut rikkaan puvun köyhään, koska olenkin köyhä. Minä menetin nuoruuteni, kun tottelin luonnon lakia ja tulin äitiksi. Minun käteni ovat turmeltuneet neulasta, silmäni surusta ja elämän taakka painaa minut maahan, mutta sieluni nousee, nousee kuin haukka taivasta, vapautta kohti, vaikka maallinen ruumiini painukoonkin mutaan haisevien kukkien sekaan.'
"Silloin kysyin minä, luuliko hän voivansa pitää sielua ylhäällä, jos ruumis vaipui. Siihen hän vastasi: ei! Sillä hän eli niinkuin minäkin väärässä uskossa, että jotakin hänestä oli vaipumassa. Mutta ei ruumis työstä vaipunut, se päinvastoin karaistui ja vahvistui ja tuli siis paremmaksi, nousi eikä vaipunut. Vaan niin narrimaiset me molemmat olimme, että tuota vaipumista uskoimme, kun meille niin oli nuoruudessamme opetettu; sentähden me pidimme valkoisia käsiä, jotka kuitenkin sairaat olivat, kauniimpina kuin työstä kovettuneita ja ruskettuneita. Niin hullut oltiin minun nuoruudessani, herra, ja vieläpä ollaan nytkin siellä täällä.
"Mutta hulluudessani minä kehoitin rikokseen. 'Päästäkää haukka irti, nousemaan!' sanoin minä.