Tietysti oli tämmöisessä torpassa vain ani harvoin aikaa lukemiseen, kirjoittamiseen ja luvunlaskemiseen, sillä muita töitä oli jo paljon kiireempiä. Suurimmalla ilolla Katri vain vielä nytkin kävi Nikkarilassa, vaikka Juhana oli poissa. Muita ei tuvassa enää ollut tavattavana kuin Luuta-mummo yksin, mutta ei voisi uskoa, miten suuresti Katri rakasti juuri häntä. Kylläpä Liisakin puolestaan rakasti Katria kuin omaa lastaan. Katri oli kaunisvartaloinen, vaaleatukkainen, sinisilmäinen ja sorea. Kaikki hänen näköisensä tytöt olivat mummon suosituita, niinkuin jo olemme nähneet Tukholman piioista; heille hän antoi paljon runsaammin tavaraansa kuin muille. Katri puolestaan oli myöskin Liisalle enemmin apuna kuin kukaan muu. Lauantaina, kun Liisa oli kaupungissa, hoiti Katri aina hänen lehmäänsä, ankkoja ja hanhia. Suurimpana huvina oli Katrilla mennä metsään ja karsia kauneinta havua, kuin suinkin löysi, ja kantaa kotiin, niin että mummon, kotiin tultuansa, tarvitsi vain tehdä luutia, johon työhön hän ryhtyi joka maanantaiaamuna. Sunnuntaina kävivät kaikki, sekä Luuta-Liisa että Kivelän asukkaat, kirkossa; mutta iltapäivällä astui Liisa juhlallisesti Kivelään, ja silloin olikin paras riemun aika, sillä mummo kertoi kaikki uutiset, mitä oli lauantaina kuullut Heinätorilla ja mitä tiesi likiseutujen herrastaloista. Kivelän ukko, Katrin isä, noista keskusteluista enimmin iloitsi. Hän kohotti tuontuostakin leukaansa, joka viime aikoina oli ruvennut lihomaan, ja katseli Liisan kertoessa loistavin silmin ympäri tupaa. Sillä hän oli vanhin mies niillä seuduin ja tunsi tarkoin kaikki herrasväet ja talolliset hyvin laajalti. Hän itse oli hyvin viisas mies ja pudisti usein päätänsä mummon kertomuksille sekä pisti panoksen nuuskaa nenäänsä, milloin jotakin pahaa kuuli. Kahvia ei siihen aikaan käytetty torpassa.
III.
Nyt pääsemme käsiksi varsinaiseen kertomukseemme, joka alkoi muutamana lauantaina maaliskuun alulla mummon ollessa tavallisella kaupunginmatkallansa. Katri oli mennyt Nikkarilaan. Toimitettuaan siellä kaikki kotiaskareet läksi hän tapansa mukaan kirves kädessä metsään havuja karsimaan. Mennessään hän lauleskeli, niinkuin hänellä oli tapana yksin käydessään. Vähän suruiselta kaikui laulu tänään, hän iski tuontuostakin ikäänkuin leikillä eteenpäin tyhjään ilmaan kirveellä, jota muuten kantoi oikealla käsivarrellaan. "Näin hakkaan mä, näin hakkaan mä, näin hakkaan tyhjää vain", hyräili hän itsekseen samalla sävelellä, kuin laulanutkin oli. "Vaikk' kuinka hakkaan, vaikk' kuinka hakkaan, ei mitään kokoon saa … tyhjää vain!" jatkoi hän yhä suruisemmin. "Vaikk' kunne käyn, tai minne päin, ei mitään kokoon saa … tyhjää vain!" "Ja missä karsin, vaikk' kuinka karsin, ei mitään kokoon saa … tyhjää vain!" Niin jatkoi hän omatekoista lauluansa, ja loppuna oli aina tyhjää vain.
Lumi oli jo metsästä poissa monesta paikasta, mutta tuuheimpien puiden alla oli vielä korkeat kinokset. Katri oli paljain päin niinkuin tavallisesti kotonakin; mutta vaikka hän olikin vaaleatukkainen, näyttivät hänen kiharansa kuitenkin tänään tummemmilta kuin ennen; ehkäpä ne sentähden, että valkoinen lumi oli nyt pohjana, näyttivät sitä vasten melkein ruskeilta. Samoin olivat silmätkin ennen olleet vaalean- vaan nyt tummansiniset, hiukan vehreään vivahtavat, niinkuin peilikirkas jää.
Hänen täytyi nyt mennä etemmäksi tuvasta kuin tavallisesti, sillä hän ei huolinut muista kuin ihan notkeimmista, hienoimmista ja kauneimmista oksista; ja kaikki semmoiset oli hän jo ennen karsinut loppuun torpan läheltä. Hän kokosi suuria ja pieniä oksia pitkän ajan suuriin läjiin, jotka hän sitte aikoi kantaa kotiin. Saapuipa hän siinä erään pitkän ja hoikan kuusen luo, mutta siiloin vaipui kirves alas. Hän rupesi katselemaan ympärilleen, ja surumielisyys levisi hänen kasvoillensa kun hän istuutui kivelle, jonka ympärillä oli runsaasti puolanvarsia. Hän tunsi paikan entisistä ajoista, hän kun monta vuotta sitte oli kävellyt siellä Juhanan kanssa ja puoloja poimiskellut. Lehtiä katsellessa vaipui Katrin otsa alas käden nojaan. Hetkisen kuluttua lausui hän hiljaa: "nyt ei tässä ole mitään puoloja, ei kukkia eikä raakaleita." Sitte alkoi hän hiljaa hyräellä entisellä sävelellä: "Ja mitä poimin, ja kuinka poimin, ei mitään kokoon saa … tyhjää vain!"
Vihdoin nousi hän äkisti ylös, meni puun luo, kohotti päätänsä, hengittääkseen raitista ilmaa ja huojentaakseen rintaansa; hän nosti kirveen ja iski kovasti, Mutta kirves luiskahti oksan sivuitse ja terä kävi kohti kiveen. Nostettuaan sen ylös huomasi hän terässä syvän kolon. "Oh, hyvä Isä, Luuta-mummon kirves kun turmeltui!" sanoi hän. Hän heitti sen maahan ja nojautui itse, pää kumarruksissa, puuta vasten. Rinnassa kauan tuntunutta tuskaa ei hän enää jaksanut pidättää, vaan alkoi kovasti ja ääneen itkeä metsässä. Tuntuu niin hyvältä, kun saa kenenkään näkemättä itkeä pois salaisen kaihonsa.
Hetkisen kuluttua tunsi hän mielensä keventyneen; hän pyyhkäsi kädellään otsaansa ja otti kirveen maasta, tarkasteli sitä säteilevin silmin ja suuteli sen terää. Kuka sen voi tietää, mikä hänet nyt niin äkisti iloiseksi teki. Hänen silmänsä sattuivat kirveen varteen ja hänelle johtui mieleen, kuka sen oli tehnyt äitillensä. Reippaasti alkoi hän nyt hakkaella ja karsia, niin että havut sinkoilivat ylt'ympäri, ja nauraa, ehkäpä enimmin vain omalle itsellensä. Niin se äkisti mieli muuttuu.
Työskennellessään kuuli Katri äkkiarvaamatta takaansa vihellystä. Se ei tullut torpan puolelta, vaan kaukaa sieltä päin, jossa metsää oli pisimmältä. Hän katsahti äkisti ylös ja sydämmensä sykähti ilosta; kirves pysähtyi työstään ja Katri kuunteli. Hän huomasi äänen yhä lähenevän; se kuului selvään tulevan polulta, joka metsän läpi kulki. "Kukahan sieltä tulee?" kysäsi hän itseltänsä ja sysäsi oikealla kädellään tukan otsalta parempaan järjestykseen.
"Se on varmaankin … se on ihan varmaan Juhana; hän viheltää omaa lauluansa", virkkoi Katri tuskin kuuluvasti, käänsi jälleen selkänsä sinne päin, josta ääni kuului ja alkoi reippaasti karsia oksia eikä ollut tietävinään koko tulijasta.
Pitkä, hoikka renki astui todellakin kohta näkyviin; hän tuli yhä lähemmäksi puiden välitse ja näytti ihan varmaan olevan matkalla Nikkarilaan.