Kun hän avasi oven, tuli katkera savu vastaan, ja niin pimeää siellä oli, ett'ei hän nähnyt ketään, kuuli vaan Katrin puhaltelevan ja itseksensä riitelevän lieden luona sekä viskovan puita sinne tänne.
"Katri!" sanoi Juhana alakuloisella äänellä.
"No, joko vihdoinkin toit kuivia pilkkeitä?"
"Katri, vie minut penkille, että pääsen istumaan, minä en jaksa astua askeltakaan."
"Tässähän sitä nyt on aikaa ruveta istumaan ja odottelemaan. Minun pitää ensin saada tuli tehdyksi ennenkuin pääset nukkumaan. Minunko tässä pitäisi seisoa ja puhua tulta koko yö yksin? Eivät perunat vielä ole kiehuneet, eikä tässä mitään ruokaa saa valmiiksi tämmöisillä vesilioilla."
"Katri, hae pian kammarin kaapista talikynttilämme, ei sitä nyt auta säästää. Ota pian tuli, niin näet, ett'ei nyt maksa vaivaa riidellä minulle, sillä sääressä on syvä kirveenhaava."
Sen kuultuaan hypähti Katri sukkelasti ylös, riensi kammariin, otti kaapista kynttilän, jota ani harvoin torpassa poltettiin, sai siihen heti tulen ja meni Juhanan luo. Kynttilän siirtäen vasempaan käteensä talutti hän miehensä sängyn luo ja sanoi:
"Istuhan! Herranen aika, minkä näköinen sinä olet! Käyhän pitkällesi, että saan riisua jalkasi ja nähdä haavan. Herra, hyvä Isä! mitenkä nyt noin olet lyönyt, Juhana!" Ja keveällä kädellä pyyhki hän häneltä sateesta märjän tukan pois otsalta sekä kallisti hänen päänsä pehmeälle aluselle.
Juhana oli kalpea ja pyörtymäisillään; mutta päätään kallistaessaan avasi hän vielä silmäluomensa, katsoakseen Katriinsa. Silloin kirkastui äkisti hänen muotonsa, sillä hän näki Katrin hellällä huolella kumartuvan miehensä puoleen, ja hänen silmänsä loistivat suloisesti niinkuin heidän ensimäisenä päivänään; Juhanan rinta paisui syvästä ja raittiista ilosta.
"Joutava naarmu se vaan on", sanoi hän, "vaikka vertahan tuo juoksee paljonlaisesti; katsotaanhan, kas niin, joutavia vaan."