Juhana oli nyt jo ehtinyt niin pitkälle, että oli metsään kaatanut uuden asuinkartanon hirret. Hän suunnitsi mielessään, miten se oli tehtävä ja sisustettava. Suuren tuvan hän aikoi tehdä, eri kyökin ja kaksi kammaria, korkean vinnin ja vinnikammarin, jos kannatti. Seinäpapereja ei hän vielä ottanut lukuun, mutta ulkoa piti kaikki maalattaman keltaiseksi. Viime vuosina hän oli saanut erinomaisen halun maalata ja punata kaikki. Ulkohuoneiden tervaaminen ja punaaminen kyllä oli tarpeenkin, sillä se esti mätänemistä, mutta kaikista Juhanan töistä alkoi yhä selvemmin näkyä kauniisen ja siistiin taipumusta. Ja Katrinkin tähden hän niin teki, sillä Katri mielellään tahtoi kaikki sieväksi ja siistiksi, niin huoneet kuin työaseetkin. Sentähden oli Juhana vähällä ryhtyä seinäpaperienkin puuhaan.
Veistellessään hirsiä nelikulmaisiksi pihalla, mietiskeli Juhana huviksensa, miten hän vast'edes nikkaroi uudet pöydät, penkit, kaapit ja viimeiseksi sievän sängyn. Tuolit ja penkit olivat jo hänen mielikuvituksessaan vehreiksi maalattuina, kaappi ja pöydät sinisiksi. Maalia ja sutia osasi hän käyttää itsekin, "mutta", virkkoi hän, "vaikkapa toisinkin Tukholmasta oikean kisällin maalaamaan nuo kaikki minulle, niin eihän tuo koko maailmaa maksaisi tuokaan. Ehkäpä itse vain tuhraisin koko maalaamisen; enkä ryhdykään koko työhön itse, enkä saata viimeistä työtäni turmiolle."
Luutamummo, joka selvänä ollessaan yhä vieläkin tahtoi tietoa talon töistä ja puuhista, kuuli eräänä lauantai-iltana Jannelta, että Juhana jo oli vetänyt uuden asunnon hirret pihalle ja ryhtynyt niitä veistelemäänkin.
"Vai niin," sanoi mummo hetkisen kuluttua, huoahtaen, mutta keveästi, "vai ollaan jo niin pitkällä! nyt revitään vanha tupa, sitä ei mikään estä. Niin, niin. Tapahtukoon Herran tahto, niinkuin David sanoo. Uudet luudat nyt rupeavat lakasemaan ja kaikki kuivat luudat viskataan uuniin."
Katri seisoi sängyn vieressä, itkien, sillä ne sanat tuntuivat hänestä katkerilta. Muuan kyynel putosi mummon kasvoille. Hän ei enää nähnyt, mutta säpsähti vähän ja sanoi:
"Ah, varmaankin olet sinä, Katri, tässä luonani! Jospa vielä kerran ennen kuolemaani saisin tuntea tuoretta metsän hajua. Tuo minulle vähän nuoria kuusen oksia!"
Katri toi niitä hänelle. Juhana ja lapset tulivat sisään. Havujen tuoksusta vilkastui mummo, vielä viimeisen kerran. Hän nousi puoli-istualleen sängyssä, tarttui molemmin käsin havuihin ja hengitti hyvillänsä. Silmät aukesivat, kirkkaasti ja nopeasti leimahtaen.
"Hyvä isä," sanoi hän, "armahda minua, joka olen suuri havunoksa, ja anna minun tulla uudeksi taimeksi sinun valtakunnassasi!"
Sitte vaipui hän alas vuoteelle ja kuoli. Mutta lapsenlapset sanoivat:
"Kas, miten kirkkaat mummon kasvot ovat!"