Hän astui eteenpäin pari horjuvaa askelta, jotka surkeasti todistivat ihan päinvastaista, vaipui sitte polvilleen, ojensi rukoilevasti kätensä Selmeriä kohti ja vaikeroi: "Oi, pelastakaa minut! pelastakaa minut, te! Olettehan tekin lääkäri! — Lääkärit voivat auttaa toista … vaikk'eivät omia vaimojansa. Minä olen niin hirveän onneton. En minä muun tähden juo … vaan minun täytyy … täytyy! Jokin paha voima minua pakottaa! Minusta tuntuu, kuin voisin ennemmin surmata itseni kuin lakata juomasta. Oi, eikö ole mitään apua ja pelastusta?"
Selmeriin tämä koski kovasti. Hän meni rouvan luo, otti häntä kiinni kädestä, koetti häntä nostaa ylös ja sanoi: "Kyllä, minä uskon varmaan, että teidät saadaan pelastumaan. Siitä puhelemme jonakin muuna päivänä."
Hän talutti rouvan ovelle ja rouva seurasikin häntä mielellään. Ovea avatessaan rouvalle sanoi Selmer: "Minä tulen huomenna. Otatteko minut silloin vastaan?"
Rouva katsahti Selmeriin kiitollisesti, purskahti sitte itkemään, peitti kasvonsa käsillään ja melkein juosten poistui.
"Tämä näyttää olevan täydellisesti kehittynyttä dipsomaniaa", sanoi Selmer kahden kesken Nordenbergille. "Mitä lääkkeitä tai keinoja käytät häntä parantaaksesi?"
Nordenberg loukkaantui Selmerin kysymyksestä, sen muoto kun olikin hiukan mestarimainen. Hän vastasi tylysti: "Siitä asiasta minä mielelläni puhun niin vähän kuin mahdollista suinkin."
Selmer vähän epäili, ennenkuin uudestaan kysyi.
"Sinä et varmaankaan tahtoisi jättää vaimoasi minun hoidettavakseni? Lääkärien ei yleensä pidä hoidella lähimpiä omaisiansa — ei ainakaan tämmöisissä tapauksissa — minulla sitä paitsi oli äskettäin hoidettavana samanlainen sairas."
"Kiitoksia!" vastasi Nordenberg ylpeästi. "Jos minä joskus katson tarvitsevani apuasi, niin kyllä silloin tulen kysymään neuvoa sinulta. Siihen asti on parasta, että me niin vähän kuin mahdollista sekaudumme toistemme toimiin."