Vierasten poistuttua meni Nordenberg makuuhuoneesen. Siellä oli jotenkin hämärä; yksi ainoa kynttilä, sekin melkein loppuun palanut, levitti niukkaa valoa. Vuoteen uutimet olivat syrjälle vedetyt ja Helena heittäytynyt tilalle poikittain ja siihen nukkunut. Hän oli avannut leninkinsä auki vyötäisiltä, tukka hajallansa peitteellä, ja tummanpunaiset viinipilkut: hehkuivat kuin veri leningin vaaleaa väriä vasten.
Todellisen vastenmielisyyden tunne pääsi lääkärissä valtaan. Hän astui kiireesti yöpöydän luo, otti siitä muutamia kirjoja sekä kellonsa alustan, tempasi auki oven ja aikoi ainiaaksi poistua tästä huoneesta eikä koskaan enää sinne astua jalkaansa.
Mutta Helena heräsi hänen kovista liikkeistänsä, ja lääkäri seisattui purkamaan kaikkea suuttumustansa hänelle.
"Minä kävin juuri ottamassa täältä kapineeni", sanoi hän. "Nyt muutan minä alakertaan enkä enää astu jalkaanikaan tänne ylös sinun luoksesi, ja samoin täytyy myöskin pyytää, ett'et sinä täst'edes häpäse minun taloani näyttäytymällä ihmisille alhaalla minun huoneissani."
Rouva oli noussut pitkältänsä, mutta jäänyt istumaan vuoteen laidalle, pää käsiin vaipuneena. Nyt hän katsahti mieheensä, mutta niin väsyneesti ja himmeästi, kuin ei hän lainkaan olisi ymmärtänyt hänen sanojansa. Pää vaipui jälleen, niinkuin omasta painostansa käsien varaan, ja syvä, tuskallinen huokaus kohosi rinnasta.
Se väsynyt välinpitämättömyys lääkäriä vielä enemmin suututti.
"Tästä hetkestä alkaen on meidän ystävyytemme lopussa, ymmärrätkö sen!"' sanoi hän. "Ja mitä lapseesi koskee, en minä enää jätä häntä turmeltumaan sinun esimerkistäsi."
Rouva nosti äkisti päätänsä ja hänen silmänsä välähtivät.
"Minäköhän se olen koettanut totuttaa häntä väkeviin juomiin?" sanoi hän. "Minäkö olen tehnyt paheen nautinnoksi, minäkö juon päihdyksiin asti iloisessa seurassa ja kehoitan kaikkia muita seuraamaan esimerkkiäni? Ei, minä en juo nautinnon tähden, minä päinvastoin inhoan tätä pahetta niin hirveästi — niin kauheasti. Ja vaikka kuitenkin olen sen paheen orjana, niin sinä juuri olet siihen syypää. Etkö sinä juuri määrännyt, että minun aina piti ottaman väkeviä, kunnes päässä tuntui, silloin kuin aloin tulla heikoksi ja kivuloiseksi? Etkö sinä juuri käskenyt minun alinomaa lisäämään annoksiasi, kunnes eräänä päivänä näit menneesi liian pitkälle ja sentähden äkisti kielsit minua maistamasta tippaakaan. Ja minunko vikani se oli, että silloin palaaminen jo oli liian myöhäistä? Ah, miten onnellisesti oletkin lääkärinä toiminut ja miten paljon mainetta hankkinut, se kaikki ei kuitenkaan korvaa ääretöntä kurjuutta, johon oman vaimosi olet saattanut."
Lääkäri ei löytänyt sanaakaan vastaukseksi; rouvan moitteet tunkeutuivat liian syvälle hänen tuntoonsa.