"Totisen kristillisen kasvatuksenko!" keskeytti rouva katkeralla pilkalla. "Mitä sinä tarkoitat kristillisellä kasvatuksella? Semmoistako kuin hänelle tähän asti olet opettanut, koettaessasi häntä totuttaa raakaan leikkiisi ja konjakkiisi? Ah, minua kasvatettiin kristillisesti, kun olin vielä lapsi, mutta sinähän olet kaikin tavoin koettanut riistää minulta lapsen-uskoani ja antaa minulle sen sijaan raainta materialismia. Jos sinä edes olisit antanut minun pitää uskontoni, niin en nyt ehkä olisikaan niin ihan avuton ja toivoton suuressa hädässäni!"
Hänen äänensä painui, kunnes se vihdoin kaikui vain käheältä valitukselta. Hän vaipui polvilleen vuoteen viereen ja itkeä nyyhki niin hillittömästi ja onnettomasti, kuin ainoastaan se voi itkeä, joka hermoston turmelemisella on menettänyt kaiken vallan oman itsensä yli.
Lääkäri oli ollut lauhtumaisillaan vaimonsa syvän surun edessä, mutta hänen tunteidensa ilmi puhkeamisen liiallinen kiivaus vaikutti häneen aina vastenmielisesti. Hän kääntyi pois ja läksi huoneesta.
IV.
Seuraavana aamuna ajoi lääkärin kuomivaunut rappusien eteen. Lapsenpiika toi alas pikku Rutgerin, joka riemuiten hyppeli ilosta, että pääsi lähtemään pois papan kanssa. Heti tuli lääkärikin ulos. Mutta hänellä ei nyt ollut halua yhtyä pojan laverruksiin. Lyhyesti ja äreästi laittoi hän pois erään sairaan luoksi kutsujan, joka tuli vastaan rappusilla, hypähti vaunuihin, vetäsi oven kiinni ja sanoi ajurille:
"Y:n pappilaan! Aja kovasti!"
Yläkerrassa istui ikkunan luona lääkärin nuori vaimo katsellen pois vieriväin vaunujen jälkeen pienestä raosta alas lasketun kartiinin ja ikkunan pielen välistä.
Rakkain, kuin hänelle maailmassa oli, oma lapsensa oli häneltä otettu pois, eikä hänen pitänyt häntä enää näkemän. Ja hän oli antanut sen tapahtua vähääkään vastustamatta, sillä hän tunsi, ett'ei hänellä ollut oikeutta pitää luonaan omaa lastaan.
Tunti kului toisensa perästä, ja rouva yhä istui liikkumatonna paikallaan ikkunan vieressä. Koko hänen olentonsa oli kuin rampautunut, niin että hänestä tuntui, kuin ei hän koskaan enää voisi nousta tuoliltansa, jolle hän oli vaipunut silloin, kun Rutger vietiin pois hänen luotansa — ei koskaan enää palata liikkuvaan, toimeliaasen elämään — ei koskaan enää päästä päivän valoon. Yksinäisyys ja pimeys täst'edes paraiten soveltuisivat hänelle — tuon äärettömän nöyryytyksen jälkeen, jonka hän oli kärsinyt edellisenä iltana, niin ett'ei hän enää koskaan uskaltanut katsoa ketään ihmistä silmiin. Sillä tähän asti ei hän vielä koskaan ollut itseään niin alentanut kuin eilen. Hän oli elänyt kiihtyneessä, luonnottomassa tilassa jo kauan yöt päivät, mutta ei se koskaan vielä ollut niin pitkälle mennyt, että hän niin kokonaan olisi menettänyt kaiken malttinsa. Vasta nyt käsitti hän sen totuuden hirveässä selvyydessään; hän oli joutunut yhden semmoisen paheen orjaksi, jotka enimmin halventavat ihmisen ja koko ihmiskunnan.
Ja mimmoisia kuvia tuo ajatus johdatti hänen mieleensä! Seitsentoista-vuotiaana jo oli hän seisonut hirmuisimman sairasvuoteen vieressä. Hänen isänsä, nuori, rakastettava, hyvälahjainen mies, oli kukistunut tuon hirmuisen paheen voimasta, jonka hän nyt tiesi saaneensa perinnöksi häneltä. Sen sairasvuoteen kauheat muistot muuttuivat hänen mielikuvituksissaan eläviksi. Ja kun miehensä nyt oli hyljännyt hänet, oli hän auttamattomasti niiden pimeyden voimien kahleissa, jotka olivat turmelleet isän elämän. Ja — pahinta kaikesta — hänen lapsensa oli ehkä joutuva samaan onnettomuuteen!