"Ja miten pojan on laita?"
Tyttö näytti neuvottomalta ja vastasi vähän ajan perästä: "Varmaankin hän voi paremmin."
Helena seisoi hetkisen portailla. Miehensä oli kyllä kieltänyt häntä tulemasta koskaan alas hänen luoksensa, mutta pitihän hänen toki saaman jotakin tietoa lapsestansa.
Silloin kuului hänen korviinsa heikko, hyvin heikko ääni: "Mamma! mamma! Minä tahdon luokseni mamman!"
Ääni tuli lapsen-kammarista, tuosta huoneesta, joka nyt oli monta viikkoa ollut tyhjänä ja jossa hän koko aikana ei ollut kertaakaan käynyt. Hän tempasi auki oven ja oli kohta jo polvillaan lapsensa vuoteen vieressä, suuteli hänen käsiään ja itki ääneensä.
Silloin astui lääkäri huoneesen.
"Mitä tämä on?" tiuskasi hän. "Täällä pitää olla hiljaa!"
Helena pysäytti paikalla kyyneleensä, nousi ylös ja katsoi rukoilevasti mieheensä. Hänen silmänsä syvimmällä tuskalla pyysivät, ett'ei häntä taaskin karkoitettaisi lapsen luota.
Lääkäri käsitti hänen katseensa, lähetti pois hoitajatytön ja sanoi vaimolleen ankaralla ja äreällä äänellä, häneen päin katsomatta: "En minä huoli kieltää sinua hoitamasta poikaa, jos vain voit olla ihan nauttimatta mitään väkeviä. Mutta paikalla, kun huomaan sinun koskevan mihinkään semmoiseen…"
"Herran tähden minä en huoli —!" vakuutti rouva, kädet ristissä ja ylös ojennettuina.