Eräänä yönä sitte seisattuivat jotkin vaunut lääkärin talon eteen. Ajuri hypähti maahan ja soitti kovasti yökelloa. Unisena ja tyytymättömänä kysyi lääkäri palvelustytöltä, joka tuli sisään, kuka häntä nyt häiritsi, mutta kun tyttö vastasi, että hakija oli Y:n pappilasta, riensi hän heti vastaanotto-huoneesen.
"Kuka on sairaana?" kysyi hän kiivaasti.
"Pikku Rutger se on; hän sairastui niin äkisti. Provasti luulee hänen kääntyvän liikkeellä olevaan kulkutautiin."
Parissa minutissa pukeutui lääkäri ja vaunut vierivät kiireesti pois peninkulman päässä olevaan pappilaan.
Helenakin oli herätetty ja hän tiedusti, mistä lääkärin noutaja oli. Hän tiesi nyt oman poikasensa olevan sairaana, ehkäpä kuoleman kourissa, vaan ei pääsevänsä näkemään häntä.
Hän astuskeli toivottomuudessaan edestakaisin huoneessa. Jos hän vain olisi uskaltanut, olisi hän lähtenyt miehensä vaunuilla sinne. Mutta häntä pidätti lähtemästä nöyryyttävä ajatus, että hänet ehkä ajettaisiin kuitenkin pois sieltä, ja vielä enemmin ajatus, joka hänessä vähitellen oli muuttunut hullunomaiseksi totuudeksi, että hänen läsnäolonsa olisi lapselle turmiota tartuttavainen.
Hän vietti kamalan yön; kun aamu alkoi hiukan valjeta, loppuivat hänen voimansa. Hän katseli tuskallisesti ympärilleen, eikö löytäisi mitään keinoa, jolla voisi lievittää sisällistä taisteluansa. Mitään väkeviä ei enää ollut käsillä; palvelijat eivät lääkärin kiellon tähden taipuneet ostamaan hänelle mitään semmoista; ruokakonttorin ja kellarin avaimet hän tiesi olevan miehensä tallessa. Mutta tuskat olivat sietämättömät. Hän otti pöydältään hajuvesipullon ja joi sen pahamakuisen sisällyksen. Tunnin kuluttua makasi hän sikeässä unessa ja heräsi vasta myöhään päivällä.
Hän kuuli tavatonta liikettä talosta; ovia avattiin ja suljettiin, nopeita askelia liikkui rappusilla ylös ja alas. Ulkona oven edessä seisoivat taaskin pappilan vaunut.
Helena riensi ulos käytävään, tapasi erään palvelustytön ja kysyi, oliko lääkäri palannut.
"Jo hän on kotona."