"Sinäkö lähdet pois? Minnekä sitte menisit?"
"Ulkomaille semmoisten sairasten parannuslaitokseen, kuin minä olen. Sillä minä tiedän nyt, että semmoisia on. Ja tiedän myöskin, että minä sairastan pahaa tautia enkä vain ole paheen orjana. Ah, miksi et ole ollut niin armelias, että sinäkin olisit minulle sen sanonut? Miksi olet ihan armotta jättänyt minut alttiiksi hirmuisimmalle oman itseni halveksimiselle? Miksi minun piti ensin vieraalta lääkäriltä kuulla pelastavat sanat: ei se ole yksistään pahe, vaan tauti, jota vastaan on apua."
Lääkäri oli hyvin liikutettu.
"Selmerkö sen sanoi sinulle?" kysyi hän. "No niin, mahdollisesti hän onkin oikeassa. Semmoisia taudinkohtauksia tosin on, mutta hyvin harvassa. Ja jos jokin pelastus on mahdollinen — ah, lapsi parka, sinä et aavistakaan, mitkä kärsimykset sinun ensin täytyy kestää. Tiedätköhän, minkälaisia ne parannuslaitokset ovat, joista sinä puhut? Siellä joudut yhteen kaikkein syvimmälle langenneiden ihmisten kanssa — sinua kohdellaan ankarasti ja sinä saat kärsiä hirmuisimpia nöyryytyksiä. Jos jokin pelastus on mahdollinen, niin on se vain siten, että sinulta ehdottomasti poistetaan kaikki väkevät. Sinä itket ja kiusaat vartioitasi ja hoitajiasi rukouksilla, koetat varastaa, mitä haluat. Sinua tulee kohdella taipumattomalla ankaruudella, ja sitä kaikkea saat kestää yksin vieraassa maassa kovasydämmisten, välinpitämättömäin ihmisten luona — tuommoisessa laitoksessa — se on ihan mahdotonta, sulaa hulluutta puhua mitään semmoista! Minä en käsitä, mitenkä Selmer…"
"Sinä puhut nöyryytyksistä", sanoi rouva kylmästi. "Ja luuletko minkään nöyryytyksen voivan tuntua suuremmalta, tuskallisemmalta kuin se, jonka sinulta kärsin. Ne vieraat ihmiset kohtelevat minua aina säälillä, sillä he tietävät minun sairastavan tautia, jolle en itse mitään voi. Mutta sinä! oletko sinä yhtään säälinyt minua, kun annoit minun tuntea halveksimisesi koko raskauden, kun kohtelit minua kuin suurta pahantekijää. Sinä puhut yksinäisyydestä! Voiko mikään yksinäisyys olla hirveämpi kuin se, joka on minua ympäröinyt täällä omassa kodissani, jätettynä kun olen ollut palvelijainikin ylenkatseen alaiseksi."
"Minä olen menetellyt pahasti, hyvin pahasti sinua kohtaan", virkkoi lääkäri, vetäen väkisin Helenan luoksensa ja suudellen hänen käsiänsä. "Enkä puolustuksekseni voi sanoa mitään muuta, kuin että ehkä olisin kohdellut sinua sääliväisemmin, jos olisin niinkuin Selmer ollut vain sinun lääkärisi, jos sinä olisit ollut vain minun hoidettavani sairas etkä oma vaimoni, mutta nähdä oman vaimonsa … no, älkäämme enää siitä puhuko! Anna minun koettaa korjata, mitä olen rikkonut sinua vastaan. Jos on mahdollista parantaa sinut, niin parannan minä yhtä hyvin kuin noissa laitoksissa; luota minuun, minä hoidan sinua ja vartioin…"
"Ei, ei, ei!" esteli Helena entisellä kiivaudella ja tempasi irti kätensä. "Älä estele minua lähtemästä, minä kestän kärsimiseni ja nöyryytykseni helpommin siellä kaukana, kaikista erotettuna. Ja kohta sinä kuitenkin menettäisit kärsimyksesi… Anna minun vain lähteä! Minä tunnen, että se on ainoa, ihan ainoa keino!"
"Ja sitte kun palaat…?" sanoi hän hellästi kysyen ja jälleen ottaen kiinni käsistä.
"Kun tulen takaisin ja jos paranen taudistani ja kyllä minä paranen, sillä minulla on rohkeutta kärsiä mitä hyvänsä, niin sitte vast'edes on ainoana pyrintönäni oleva lapseni pelastaminen."
"Ainoana pyrintönäsi!" huudahti lääkäri, vetäen Helenan syliinsä. "Etkö sitte myöskin ole minun vaimoni?"