"Sinä unhotat", sanoi Helena vakavasti, "että vaikka minun onnistuisikin parata, niin turmio minulla kuitenkin on aina veressä. Etkähän sinä enää toiste ottaisi vaimoksesi naista, joka sinulle ehkä lahjoittaisi juomaripoikia."
Lääkäri antoi vaipua kätensä, jonka oli kiertänyt hänen ympärilleen;
Helenan sanat olivat koskeneet hänen sydämmeensä.
"Ah, minä ymmärrän nyt!" lausui hän kiivastuen, "miksi sinusta on niin helppo noin tyynesti ja jyrkästi lähteä miehesi luota, jota kuitenkin vannoit rakastavasi koko ikäsi. Sinä et minua enää rakasta."
"En". vastasi Helena tyynesti. "Sinä olet oikeassa, minä en sinua enää rakasta. Kun on kokenut niin paljon kuin minä, ei silloin enää voi rakastaa."
Lääkäri ei odottanut semmoista vastausta. Tarkoin punnitsematta oli hän kuitenkin aina pitänyt Helenan rakkautta luotettavana ankkurinpaikkana, jota eivät mitkään myrskyt voisi mylleröittää.
"Kun tulet takaisin, en minä siis ole sinulle mikään", virkkoi hän.
"Minä en koskaan unhota, että sinä olet lapseni isä", vastasi Helena lempeästi. "Ja että sinä olit ensimäinen ja ainoa rakkauteni!"
Lääkäri veti Helenan luoksensa, ja Helena kallisti hetkiseksi päänsä hänen rintaansa vasten, vaan katsahti sitte ylös häneen kyynelsilmin, irrottautui hiljaa hänen sylistänsä ja läksi pois huoneesta.
Lääkäri vaipui maahan pöydän eteen, jolle hän oli pannut kuvan Helenan tullessa. Hän nojasi päänsä pöydän laitaa vasten ja voimakas nyyhkytys vapisutti koko ruumiista. Hän itki niinkuin ennen nuorena ollessaan, milloin jokin sairas kuoli hänen leikkuupuukkonsa haavoista, hän itki semmoisia kyyneliä, joita ihminen ei koskaan vuodata turhaan.