Ja samalla tunsi hän jonkinlaista kiihkeää, miellyttävää uteliaisuutta, mitäkähän hän tästä kihlauksesta ajatteli.
Ihmiset olivat todellakin olleet oikeassa, kun olivat sanoneet hänen ja hänen entisen filosofian-oppilaansa olleen toisiinsa mieltyneet; mutta se mieltymys on noita harvinaisia laadultaan, jotka haihduttuansa muuttuvat edelleen jatkuvaksi, ystävälliseksi seurusteluksi. Dosentti kävi vielä ainakin kerran kuukaudessa tervehtimässä häntä, puhelemassa hänen kanssansa ja kiihdyttämässä hänen tiedonhaluansa.
Nyt viime aikoina, kun hänen ajatuksillansa ja tunteillansa oli ollut niin paljo muuta tekemistä, oli hän laiminlyönyt nuo vierailut; mutta kerran, kun hän jo oli ollut kihloissa noin kuukauden, syttyi hänessä vastustamaton halu käydä tervehtimässä entistä oppilastansa ja kuulemassa, mitä hän arveli.
Oli puolipäivän rinnassa. Neiti istui kirjoitushuuneessaan mukavassa nojatuolissa lukemassa, kun palvelustyttö tuli ilmoittamaan dosentin olevan vieraaksi tulossa. Huone oli kaunis, loistavasti ja huolettomasti sisustettu, liiankin täynnä kuvatauluja, kirjoja ja koristuksia. Siellä näytti kaikessa vallitsevan miellyttävä ja surumielinen, vaan kuitenkin ihan jääkylmä henki. Toisen ikkunan edessä seisoi marmorikuva, viisaus, käsivarret ristissä, katse tyyni ja vakava. Sen vieressä, ikäänkuin siihen kuuluvana, oli erään martyrin kuva, rinta läpi puhkaistuna.
Kuultuansa dosentin nimen nousi nuori neiti hitaasti ylös, pani pois kirjan ja katsahti peiliin.
Hänen musta pukunsa oli kuin valettu vartalon ympärille ja jotenkin keikailijan-omainen, vaikka kyllä yksinkertainen. Vaalea tukka oli sidottu yksinkertaiseen solmuun ylös niskaan, niin että hänen päänsä kaunis, kreikkalainen muoto näkyi selvästi. Kasvojenpiirteetkin olivat kauniit, kreikkalaiset, vaan muoto kalpea, väritön. Neiti oli pitkä ja hoikka, vaan astui hiukan kumarassa; silmissä oli himmeä katse ja ympärykset mustat, niinkuin paljosta valvomisesta ja itkusta tulee. Hän liikkui yleensä hyvin hitaasti eikä koskaan eksynyt missään asiassa liiaksi hätäilemään tai rientämään. Aina lapsuudestansa saakka ei hän ollut koskaan tehnyt mitään, joka ei häntä miellyttänyt; hän oli vanhempiensa ainoa lapsi, ja heidän yhtä yksinkertainen kuin hyvää-tarkoittavakin kasvatustapansa oli ylistellä kaikkea, mitä hän sanoi tai teki. Kaksitoistavuotiaana hän opettajattarensa hämmästykseksi selitti ei ennen uskovansa Jumalaa eikä kuolemattomuutta, kuin hänelle hankittiin selvät todistukset; siitä asti häntä ruvettiin pitämään nerona ja hänen oikkujansa kunnioittamaan kuin jotakin pyhää.
Dosentin astuessa sisään seisoi hän keskilattialla, toisella kädellään nojaten pöytään. Hän ei lähtenyt vastaan vieraalle, niin että dosentti sai tulla ihan hänen luoksensa asti; silloin vasta ojensi hän hänelle kätensä ja toivotti häntä tervetulleeksi.
"Käykää istumaan", sanoi hän sitte, istuutuen itse kiikkutuoliin ja viitaten kädellään sohvaa.
"Tiedättekö, minä olen sangen kauan odottanut teidän tuloanne", alkoi hän hymyillen ja hiljaa kiikuttaen tuoliansa.
"Vai olette? Todellako?" vastasi dosentti ja istuutui sohvaan. "Iloista kuulla…"