"Iloistako? Minä en luullut teillä tähän aikaan voivan olla muuta kuin yksi ilonaihe…"
Neiti otti vakkasesta pöydältä käyntikortin ja kuljetti sormeansa pari kertaa sitä pitkin.
"Todella en voi olla tunnustamatta, että tämä kortti minua kummastutti. Minä … no kaikkiaan, toden totta, enhän ole muistanut teille onneakaan toivottaa!"
Neiti kääntyi dosenttiin päin ja ojensi hänelle kätensä.
"Kiitos", vastasi dosentti vakavasti, vähän jäykästi.
"Niin, minä todellakin kummastuin, nimittäin niin paljon, kuin minä mistään voin kummastua, ja minä olen koko tämän ajan ajatellut teitä ja teidän tulevaisuuttanne. Tosin minä en itse tunne teidän morsiantanne, mutta mikäli olen kuullut häntä kuvailtavan … sallittehan minun puhua ihan suoraan?"
Hän nousi pystyyn tuolissansa ja kumarsi hymyillen päätään dosenttia kohti.
"Tietysti. Milloinka me kaksi emme ole puhuneet toisillemme suoraan?"
"Se on totta. Te olette ainoa, joka olette minun antaneet tuntea, että ehkä en olekaan niin etevä, kuin itse luulottelen olevani."
"Mutta, hyvä neiti, milloinka minä en olisi tunnustanut teidän etevyyttänne?" virkahti dosentti puoleksi ivallisella, toiseksi kummastuneella äänellä.