"Ette koskaan sanoin, se on tosi; ehkäpä ette myöskään ajatuksillanne, mutta koko olemuksellanne teitte te minut pieneksi oman itseni edessä."
Syntyi hetkiseksi äänettömyys. Molemmat tunsivat entisten aikojen heikkoa lempeä välähtävän sielunsa silmien ohitse.
Neiti nykähytti vähän kärsimättömästi olkapäitänsä, ikäänkuin vapautuakseen jostakin, joka ei miellyttänyt häntä, ja jatkoi sitte.
"Siis, ollakseni oikein suora, olen paljon ajatellut teitä, mutta en ole päässyt mihinkään päätökseen, joka olisi edullinen teidän onnellenne. Minä olen myöskin hyvin harkinnut, millä tavalla te oikeastaan rakastatte morsiantanne?"
"Milläkö tavalla rakastan morsiantani?"
"Niin juuri, millä tavalla. Voihan monella tavalla rakastaa, eikö totta?"
"Ehkä. Minä kuitenkin luulen kaiken riippuvan siitä, että rakkaus-nimi annetaan liian monelle tunteelle."
"Ei, vaan siitä, että rakkaus on oikullinen ja vaihtelevainen. Luuletteko esimerkiksi rakastaneenne minua samalla tavalla, kuin morsiantanne rakastatte?"
"En, sitä en luule, mutta…"
"No niin, älkää siis vastustelko. Voi rakastaa monta kertaa ja joka kerran rakastetaan eri tavalla. Kaikkia yhdessä katsoen on kolme luokkaa, joihin melkein aina voi lukea miesten rakkauden, mutta vaikka kuinka paljon miettisin, en kuitenkaan voi keksiä, mihinkä luokkaan teidän rakkautenne lukisin."