Hän astui dosentin luo ja ojensi hänelle kätensä.
"Tervehtikää morsiantanne", sanoi hän lempeästi, "ja sanokaa hänelle, että on olemassa nainen, joka kadehtii häntä siitä onnesta, että hän on vain nainen."
Dosentti tarttui innokkaasti hänen molempiin käsiinsä.
"Uskokaa pois, tekin voisitte olla vain nainen!" huudahti hän, melkein tulinen katse silmissä. "Minä tunnen teidät ja tiedän, että naisellisuutta vielä on teissä…"
"Ei, ei," vastasi neiti vetäen pois kätensä, "te erehdytte, minun tunnemaailmani on kuollut, ajatusten tulessa ja epäilysten hehkussa palanut. Minä olen mietiskellyt itseni niin väsyksiin, ett'en minä enää jaksa elää oikeata elämää. Muistatteko, kun luimme yhdessä ja minua epäilys ja levottomuus kalvoivat ja minä sanoin teille en ennen lepääväni, kuin saan elämän arvoituksen selville? Muistatteko, miten silloin vastasitte ja sanoitte minun tekeväni elämän kuivaksi, kylmän kolkoksi näillä alituisilla epäilevillä harkitsemisilla? Minä en totellut varoituksianne, mutta nyt tunnen, miten oikeassa te olitte. Oi, minä usein toivon kuin Faust päästä tästä kaikesta, pois … peseytymään puhtaaksi jossakin raikkaassa ja vilpoisessa! Mutta se on mahdotonta!"
"Ei, se ei ole mahdotonta. Hyljätkää kerrassaan kaikki nuo opin oikut; tuntekaa olevanne jälleen nuori."
Neiti pudisti päätänsä.
"Kun Tannhäuser istui vuoressa Venus-rouvan luona, halusi hän ulos maan päälle, mutta päästyään ulos ikävöi hän jälleen hänen luoksensa. Minun ajatusmaailmani on semmoinen Venus-vuori; minä ikävöin ja haluan ulos, mutta en lähde, sillä tiedän varmaan, että kohta sinne taas palaisin."
"Haaveilija! Liiallista aattelua! Minä tiedän, että teissä kaiken tuon ohella kuitenkin on lämpöä ja rakkautta, jonka täytyy päästä ilmoille. Minä sen olen tuntenut," jatkoi dosentti hellällä äänellä, "minä tunsin sen kerran … eräänä iltana … mikä se teidät silloin ihan äkisti sai värisemään?"
"Mikäkö?" sanoi neiti vihdoin, venyttäen joka sanaa. "Niin, se on minun salaisuuteni. Mutta … minä ilmasen sen teille nyt, jäähyväisiksi, entisien aikojen muistoksi. Te ette rakastaneet minua kylliksi. Minun laiseni naisen pitää saada ääretön rakkaus, niin suuri, että se on yhtä vahva kuin hänen epäilynsä, yhtä palava kuin hänen levottomuutensa, yhtä voimakas kuin hänen ajatuksensa, yhtä syvä kuin hänen ikävöimisensä, yhtä kaunis kuin hänen kauneimmat unelmansa. Mutta semmoista rakkautta ei ole maan päällä. Siksipä olkoonkin sinään, kuin nyt on."