Pitemmälle hän ei kuitenkaan ehtinyt. Hänen arvelunsa Agnesista hajosivat epäselviksi haaveksimisiksi, joita mielessä häilyy ennen nukkumista, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua makasi hän jo sikeässä unessa, antaen sen myöskin koko talolle tiedoksi tasaisilla, kovilla kuorsauksilla, jotka pakottivat viereisessä huoneessa nukkuvan Burströmin suuttuen nousemaan tilalla istualleen ja jyskyttämään seinään, että hän toki vaikenisi.
III.
Seuraava päivä oli yhtä kaunis ja kirkas kuin edellinenkin. Taivas oli käynyt tummansiniseksi ja selväksi, niinkuin kevätkesällä tavallisesti tapahtuu, kun kauan on ollut muuttumatonta kaunista säätä. Aurinko paistoi yhä kuumemmin joka päivä ja havumetsä tuoksui virvoittavaa hajuansa. Vesi aleni rannoilla pitkän kuivuuden tähden; keskipäivällä helteistä kuin saunassa, mutta iltapuolella oli ilmassa vielä vähäsen kevään viileyttä jäljellä.
Matami Jonson otti ajasta vaarin ja käytti hyväkseen oivallista kuivuuilmaa. Hän oli pessyt hienoja vaatteita jollekin herrasväelle ja ripusteli niitä mäelle, jossa päivä oikein rääti ja vähän tuulikin, niin että kaikki pian kuivi. Hänen kelpo poikansa oli tänään myöskin lakannut tuosta ikävästä puutarhan puhdistustyöstä; kun ilma oli näin ihana, oli hänestä vapaus suloisempaa ja hän juoksenteli ympäri mäkeä, viskoi kiviä lahteen, kääri ylös lahkeensa ja kaaloi itsekin kauas veteen. "Voi tuota poikaa," arveli matami, mutta hän ei enää jaksanut lakkaamatta torua.
Hänen siinä puuhaillessaan juoksi kaksi nuorinta lasta, minkä jaksoivat, alamäkeen, sysien toisiansa, tukka hajalla, peljästyneinä, uteliaina ja kiihkoisina. Kohta tuli jäljestä Jonsonkin pitkin askelin. Hänkin näytti hämmästyneeltä ja säikähtäneeltä; hän irvisti, otti lakin päästänsä ja raapi niskaansa.
"Mitä ihmettä tämä tietää?" kysyi matami peljästyneenä tuosta kaikkien äkillisestä tulosta.
"Rouva on siellä", toimittivat lapset kilpaa, läähättäen ja kuiskaten, ikäänkuin olisi rouva ollut lähelläkin heidän takanansa, "hän sanoo meidän varastaneen hänen korvarenkaansa…"
Matami katsoa tuijotti epäilevästi ja kysyvästi mieheensä.
"Niin, hän on ihan hulluna," todisti mies, yhä vielä käsi tukassa, "hän on siellä tuvassa ja räiskää ja paukkaa. Hän sanoo Miian varastaneen hänen kalliskiviset korvarenkaansa ja peustaa piirongin laatikoita, niin että kaikki lentelee kuin höyhenet hänen ympärillänsä."
Matami Jonson kalpeni ihan ja polvet olivat vähällä pettää. Mutta hän ei sanonut mitään, heitti vain vaatteet käsistänsä, sysäsi syrjään lapset, jotka siinä seisoivat edessä, suut ja silmät ihan seljällänsä, ja ylös mäkeä, Jonson jäljestä yhä mutisten: "ihanhan hän on hulluna."