Jonson näytti vähän miettiväiseltä. Hänellä ei ollut niin lujaa luottamusta perillistensä hyveesen. Hänelle johtui mieleen, että pari vuotta sitte oli näytetty toteen vanhimman pojan Niilon vähän näpistelleen, ja hän nyt muistutti sen vaimolleen.
"Niin Niilo, se on ihan toista", vastasi matami suoravaisesti. "Mutta Miia, se pieni, tyhmä raukka! Kyllä silloin itsensäkin pitää olla hyvin yksinkertainen, jos semmoista voi uskoa!"
"Saattaapa olla niin," vastasi mies, "jos minä vain voisin ymmärtää, mitä olisi tehtävä, että saisi asian selville!"
Matami ei heti vastannut. Hän katsoa tuijotti tuhkaan ja siveli toisella kädellään paljasta käsivarttansa.
"Joll'ei rouva tänä iltana tuo lapsia tänne," sanoi hän sitte jyrkästi ja yksitoikkoisella äänellä, "niin minä huomeisaamuna varhain lähden kaupunkiin ja puhun itse heidän kanssansa ja tuon heidät pois. Ja jos rouva rupee estelemään, niin menen nimismiehen luo, taikka tunnenpa siellä kaupungissa erään semmoisen, joka kirjoittelee ihmisille; hän kuuluu joutuneen riitaan lain kanssa, niin ett'ei hän voi panna omaa nimeänsä näkyviin, mutta hän kuuluu auttavan köyhiä, ja hänet minä sieltä etsin. Anderssonit kyllä tietävät ja neuvovat, missä hän asuskelee."
Jonson kuunteli tarkkaan vaimonsa puhetta. Hän nyykäytti monta kertaa päätään, ja syömästä päästyään istui hän pitkän ajan ikkunan luona, ääneti ja ajatuksissaan
Vihdoin nousi hän, huokasi, otti lakkinsa ja alkoi lähteä.
"Kuules nyt, äiti", sanoi hän painaltaen lakin otsallensa, "ei sinun tarvitse lähteä kaupunkiin. Minä lähden sinne itse tänä iltana ja otan selon lapsista. Ja joll'en heitä saa mukaani, niin menen kutsumaan nimismiehen. Minä lainaan soutuveneen tuolta alhaalta, niin ei matka maksa mitään."
Matami Jonson näytti kummastuneelta.
"Niin, rakas Jonson", sanoi hän epäillen, "joll'et vain siellä tekisi tyhmyyksiä. Älä koske viinaan, sen minä sanon, sillä silloin käy kaikki hullusti!"