Jonson mutisi jotakin, mutta niin hiljaa, ett'ei sitä kukaan kuullut, nyykäytti päätään vaimolleen ja läksi tuvasta.
Hänen poistuttuaan istuutui matami paikkaamaan Niilon housuja, joissa oli suuri nelikulmainen reikä toisessa polvessa. Hän ei tuntenut lainkaan voivansa täysin luottaa Jonsoniin; hän jotenkin varmaan tiesi hänen palaavan tyhjin toimin. Nyt ei kuitenkaan voinut sen enempää asiaan tehdä, ja olihan se toki levähdys. Hän istui ja kuroi, lapset tulivat kotiin ja melusivat hänen ympärillänsä, ilta kului ja hän joutui vähitellen suloiseen välinpitämättömyyden tilaan. Muistoja lapsuuden ajoista liiteli hänen mielessänsä, muodottomia, epäselviä muistoja, paremmin jonkin tarinan kaltaisia. Hän näki vanhan, kalpean miehen, jota hän sanoi isäksensä, ja hän kuuli hänen sanovan kummallisen terävällä ja katkeralla äänellä, joka katoamattomasti painui hänelle mieleen: "Köyhä on aina väärässä."
Hän pani pois ompelutarpeet ja housut, teki voileipiä lapsille, askaroitsi jotakin vielä tuvassa ja kävi sitte levolle. Hän ja tytöt makasivat esihuoneessa, toiset lapset taampana pikku kammiossa. Yö alkoi jo tulla ulkonakin, linnunlaulu vaikeni, viileitä tuulenpuhalluksia kulki mäen yli. Tuvassa olivat kohta kaikki unen helmoissa, heidän hengityksensä kuului epätasaiselta ja raskaalta helteisessä huoneessa, jonka ilma sakenemistaan sakeni makaavien huokumisesta ja lämpöisen kosteasta hajusta, joka levisi huoneesen yön tullessa.
IV.
Rouva Burström oli käyttänyt yhtä yksinkertaista kuin viekastakin keinoa, saadakseen Miian tunnustamaan varkauden. Heti kun kalliskiviset korvarenkaat hävisivät, rupesi hän epäilemään Jonsoneja, joiden hän oli monestikin nähnyt näpistelevän mehumansikoita kasvitarhasta, ja merkillistä kyllä, hän valitsi uhriksensa siivoimman ja tyhmimmän lapsen Miian. Kaupunkiin ja rouvan omaan asuntoon saavuttua, laittoi rouva heti noutamaan puodista rusinoita, manteleja ja veskunoita, asetti ne herkut Miian eteen sekä viereen vielä yhden kruunun rahankin, ja sanoi sitte, että jos Miia tunnustaisi totuuden ja neuvoisi, mihin oli pannut korvarenkaat, niin saisi hän kaikki nuo. Helpostipa Miia tietysti tarttui ansaan; kiiltävä kruunun raha häntä varsinkin lumosi, niin että hän heti vastasi ottaneensa ne korvarenkaat. Mutta hänellä oli hyvin hidas keksimiskyky, niin että oli ihan mahdoton sanoa, mihinkä olikaan ne peittänyt. Rouva sen sijaan sitä sukkelammin ehdotti, että eivätkö ne ole mamman piirongin laatikossa, ja sen Miia heti myönsi.
Kun rouva, turhaan etsiskeltyään kaikki matami Jonsonin laatikot löytämättä mitään, joka olisi edes vivahtanutkaan kalliilta kiviltä, sitte iltasilla palasi kaupunkiin, ryhtyi hän samalla tavalla menettelemään poika Jonsonin kanssa, jonka juuri sitä varten oli ottanut kaupunkiin. Mutta poika oli paljoa älykkäämpi kuin sisarensa; hän tuotatti rouvalla ainakin toista vertaa enemmän rusinoita ja manteleja ja kaksi kokonaista kruunua, ennenkuin tunnusti rikoksensa. Sitte päästi hän vilkkaan mielikuvituksensa ihan valloilleen ja kertoi panneensa korvarenkaat vinnin kattoon laudan alle, jota mielikuvituksen lentoa rouva Burström oli yksinkertaisuudessaan heti valmis uskomaan. Siispä hän seuraavana aamuna läksi taas maalle Jonsonien kattoa tutkimaan ja jätti lapset lukon taakse tampuriin, jossa he saivat kylliksensä huvitella rusinoilla, manteleilla ja veskunoilla.
Tuvassa tapasi rouva Burström matamin, joka pyytämälläkin pyysi häneltä takaisin lapsiansa, sillä hän saattoi vaikka vannoa, että he eivät ole ottaneet korvarenkaita, ja kuinka he olisivat voineet saadakaan ne, kun eivät koskaan päässeet herrasväen huoneihin, j.n.e. Mutta ei rouva eikä herrakaan, joka kohta tuli jälestä, kuunnellut häntä; he vain vatkuttivat, että lapset itse ovat tunnustaneet ottaneensa korvarenkaat, ja ell'ei se ollut totta, niin ei matami Jonson ollut opettanut lapsiansa puhumaan totta. Sitte veti herra portaat esiin ja rouva kiipesi ylös herran pidellessä portaita kaatumasta.
Rouva veti sieltä alas koko joukon rojua, vanhoja rääsyjä, ruostuneita työaseita, heinätukkuja y.m., mutta kalliita kiviä tietysti ei löytynyt minkäänlaisia. Rouva Burstöm oli kuitenkin tänään paljoa ystävällisempi kuin eilen, hän vain ääneti kaiveli rääsyläjiä ja silloin tällöin puri kovasti hammasta. Herra sen sijaan oli ihan kuin riivattu; hän räiski ja pauhasi koko ajan, niin ett'ei matami Jonson ehtinyt saada senkään vertaa suunvuoroa, että olisi lausunut edes sanan lapsiensa puolustamiseksi.
"Ole vähemmällä, Burstöm", sanoi vihdoin rouva hyvin juhlallisesti ja laskeutui alas. "Älkäämme tuhlatko sanoja noille ihmisille; se olisi vain itsemme halventamista. Totuus kyllä vielä tulee ilmi."
Ja arvokkaisuudella, jonka tieto asiansa oikeudesta tuotti rouvalle, otti hän miehensä kiinni käsivarresta, katsahti uhkaavasti matami Jonsoniin ja läksi tiehensä, ilmoittaen kohta palaavansa voimakkaamman avun kanssa.