Matami Jonson tunsi joutuvansa ihan toivottomuuden partaalle. Hän pani kätensä ristiin ja väänteli niitä niin, että jäntevät sormet paukkuivat. Hän kuuli, mitenkä rouva kartanolla tiuskui piioillensa, kieltäen heitä kaikkia puhumasta sanaakaan Jonsonien kanssa, ja miten neiti Burström huusi niin kovasti, että matami Jonsoninkin piti kuuleman: "mamma raukka, kun hänen täytyy ryhtyä tekemisiin semmoisen roistoväen kanssa!"
Mitä kummaa hänen nyt tuli tehdä? Mihinkä oli rouva vienyt lapset? Eikö Jonson ollut tavannutkaan heitä, vai eikö hän ollut päässytkään kaupunkiin asti, vaan pysähtynyt tiellä johonkin kapakkaan?
Toivottomuudessaan meni matami hovioikeudenneuvoksen kyökkiin ja kertoi siellä murheensa kyökkipiialle ja emännöitsijälle, jotka hyvin innolla kuuntelivat häntä. Kohta saivat myöskin neidet Arnell ja rouva Hedenstam asiasta tiedon, ja kaikki kolme tulivat heti kyökkiin, jossa matami Jonson sai uudestaan kertoa historiansa alusta loppuun asti.
He olivat hyvin osanottavaiset kuulijat. Cecilia oikein hehkui innosta ja uteliaisuudesta, hän seurasi matamin kertomusta käsien viuhtomisella, huudahduksilla ja punehtumisilla vuorotellen.
"Näettekös, täti!" sanoi hän melkein riemuiten ja katsahti rouva
Hedenstamiin, "mitä minä aina olen sanonut Burströmiläisistä!
Muistatteko, täti, miten minä varoitin joutumasta heidän seuraansa…"
Sitte ruvettiin vilkkaasti neuvottelemaan, mitähän nyt oikeastaan olisi tehtävä.
Cecilia oli hyvin kostonhimoinen ja puolusti innokkaasti tehokkaihin toimiin ryhtymistä, poliisien kutsumista, Burströmiläisten manuuttamista tai muuta semmoista. Agnes pysyi tyynempänä, hän tunsi syvimmin suurta sääliä ja koetti lohduttaa matamia, joka huomaten, miten osanottavaisia toiset olivat, rupesi yhä surkeammin valittamaan ja katkerasti nyyhkimään puhuessansa.
Rouva Hedenstam oli vähän varovaisempi kuin Cecilia. Hänen mielessänsä välähti ajatus, että Jonsonit ehkä mahdollisesti olivatkin varkaat; eihän hän sitä tosin uskonut, mutta ei ollut kuitenkaan ihan varma heidän viattomuudestaan, ja sentähden oli parasta menetellä maltillisesti.
"Nyt minä neuvon teille, matami, mitä teidän pitää tehdä", sanoi hän, muutamia silmänräpäyksiä mietittyänsä, turvallisella, vakavalla ja varmalla äänellä, kuten ainakin neuvoja jakaessa, ja se ääni oli hyvin rauhoittava silloinkin, kun hän ihan tavallisimpiakin asioita neuvoi, niinkuin esimerkiksi että mene ja pane maata, jos ketä nukutti, tai nyhdätä pois hammas, jos kellä hampaita kolotti. "Teidän pitää odottaa iltaan asti Jonsonia, kuullaksenne, onko hän saanut mitään aikaan. Joll'ei, niin pitää teidän huomisaamuna varhain mennä kaupunkiin, vaatia päästä lasten luo ja rouva Burströmin läsnä ollessa kysyä heiltä, ovatko ottaneet korvarenkaat, ja jos he ovat valehtelemalla omistaneet syyn, tunnustavatko he sen. Parasta olisi teidän ollut jo alun pitäin lähteä Jonsonin sijaan. Eivät miehet, 'paremmat' eikä 'pahemmat', ole kyllin kekseliäät, kun on tämmöisistä asioista selko saatava, sen minä sanon!"
Matami Jonson kuivasi kyyneleensä, huokasi ja pudisti päätänsä. Herranen toki, miten oikeassa armollinen rouva oli. Tyhmeliinihän Jonson oli ja aina oli ollut eikä hänestä koskaan voinut muuta tullakaan. Mutta jos hän nyt ei tule tänä iltana, niin lähden minä huomeisaamuna, niinkuin armollinen rouva neuvoi, ja Jumalan avulla pelastan lapset, mietti matami.