"Hyvät lapset, luultavasti heitä ei tuomita mihinkään! Mistäkä heitä olisi muka syytettävä? Emmehän edes tiedä, ovatko Jonsonit ollenkaan syyttömät. Toistaiseksi on parasta antaa asian mennä menojaan, ell'ei tahdota koettaa, mitä hyvät sanat saavat aikaan."
"Niin, no koetetaan sitte hyvillä sanoilla!" kehoitti Cecilia innokkaasti. "Jotakin meidän tulee ainakin tehdä, eikö totta, hyvä setä; eihän voi antaa ihmisraukkoja tuolla lailla rääkätä, puhukaamme rouvan kanssa…"
"Saatammehan arvella sitä asiaa", sanoi hovioikeudenneuvos nousten ylös, "mutta kaikkein ensiksi tulee meidän syödä päivällinen, minulla on hirveän nälkä, ja kun vatsa on tyhjä, ei silloin hyviä neuvoja mieleen johdu."
Päivällistä syödessä neuvoteltiin koko aika tuosta tärkeästä asiasta, pääsemättä kuitenkaan mihinkään päätökseen.
Iltapäivällä tuli herra Vigert; hän tietysti tiesi koko asian juurta jaksain, ja hän uteliaasti halusi kuulla, mitä Arnell-neidet siitä arvelivat.
"No, oletteko kuulleet, mitenkä rouva Burström on kohdellut Jonsoneja?" kysyi Cecilia, heti kun herra Vigert ehti tervehtiä ja kiittää viimeisestä.
"Tottahan", vastasi Vigert hymyillen ja pannen pois hattunsa ja keppinsä sekä istuutuen. "Minä sain nähdä senkin, miten rouva Burström seisoi portailla ja peustasi Jonsonin vinniä. Ette usko, miten kauniit, ompeluksilla koristellut silkkisukat hänellä oli jalassa!"
"Niin, onhan se oikein kaunis, pikku historia!" jatkoi Cecilia, huolimatta kuulla Vigertin viimeisiä sanoja. "Oletteko koskaan kuullut kenenkään ihmisen käyttäytyneen niin raa'asti?"
"Olen; minun tulee tunnustaa, ett'en minä puolestani ole niinkään kummastunut;" vastasi herra Vigert "Minä en ole koskaan millään lailla pitänyt rouva Burströmiä ihanteena. Mutta rouva Hedenstam ja hyvät neidet, te kun tässä eräänä päivänä olitte niin valmiit puolustamaan rouva Burströmin ja koko ihmiskunnan hyvyyttä teistä sen olisi minun luullakseni pitänyt tuntuman hyvin pahalta…"
"Niin, minä tunnustan, että hyvin kummastuin", vastasi Cecilia pontevasti. "Minä tunnustan mielelläni, ett'en koskaan ole uskonut semmoista saattavan olla olemassa. Mutta nyt me myöskin näytämme, että on niitäkin, jotka tahtovat ja voivat auttaa! Ah, sydäntäni oikein pakottaa kun ajattelen noita Jonson-raukkoja! Eikö totta, me emme jää istumaan ristissä käsin, vaan koetamme jotakin tehdä heidän hyväksensä."