"Tehdäkö heidän hyväksensä? Ei, kiitos kunniasta, sen minä heti pyydän saada luovuttaa toisille!" sanoi herra Vigert, viitaten torjuvasti kädellänsä. "Mitä kummaa minä voisin tehdä? Ei, minä aion juuri niin, kuin te sanotte, panna kädet ristiin ja katsoa, miten se asia kehittyy. Semmoisiin ei koskaan pidä sekautua, silloin vain enemmin sotkisimme; sitä on käsiteltävä kuin paisetta; pitää antaa sen kypsyä ja parata itsestään, silloin tulee kaikki jälleen hyväksi."
"Hyi, herra Vigert!" lausui Agnes tyytymättömästi. "Tuo ei ollut hyvin sanottu! Voiko todellakin mielenne olla niin jyrkkä, ett'ette tahtoisi auttaa näitä Jonson-raukkoja?"
"Minä en koskaan käytä semmoisia verbejä enkä apuverbejä kuin 'tahtoisin', 'toivoisin', 'uskoisin'. Kun jokin aikomus syntyy mielessäni, panen pääverbin suorastaan indikatiivin preesensiin ja toimin sen mukaan. Aina lapsuudestani saakka, kuin luin Ranskan kielioppia, en minä ole kärsinyt noita verbejä, jotka vaativat konjunktiivia."
"Se oli voimakkaasti sanottu, herra Vigert", vastasi Agnes, "mutta samalla myöskin uhkarohkeasti ja itserakkaasti. Ken ei voi käyttää toivoa- ja uskoa-sanoja, hän ei myöskään ymmärrä 'rakastaa'-sanaa, jota paitsi kaikki toimimisenne ja työnne ovat vain turha vaiva."
"Mahdollista kyllä, neiti. Saammehan nähdä, koituuko muuten Jonsoneille enempi hyvää teidän uskostanne ja rakkaudestanne kuin minun itsekkäisyydestänikään."
"Sen minä näytän teille!" vakuutti Cecilia säteilevin silmin. "Jos Jonsonit ovat syyttömät, lupaan minä toimittaa, että Burströmiläiset saavat maksaa ilkeytensä. Setä Konrad itse sanoi heidän menetelleen vastoin lakia. Niinpä ei olekaan muuta tekemistä kuin manuuttaa heidät. Meidän velvollisuutemme on katsoa, ett'ei tuommoista saa tapahtua muistuttamatta. Nuo rikkaat, ylpeät ihmiset saakoot nähdä, ett'ei heillä ole oikeutta niin kohdella köyhiä, tunkeutua heidän kotiinsa, kätkeä heidän lapsensa ja todistuksitta nimitellä heitä varkaiksi!"
"Minä toivotan teille sydämmestäni onnea poliisitoimeenne, neiti", vastasi herra Vigert, "mutta neuvon vain teitä olemaan varovainen! Ette usko, miten mutkikkaat semmoiset asiat ovat; helposti voi sattua, että enemmin vahingoitetaan kuin hyödytetään sitä, jota tahdotaan auttaa."
"Niin siinä kyllä saatatte olla oikeassa, herra Vigert", vastasi rouva
Hedenstam. "Parasta on varovaisuus. Mutta minulla on toinen ehdotus.
Minä tiedän, että te, herra Vigert, kirjoittelette sanomiin, ettekö te
voisi tästäkin asiasta kirjoittaa?"
"Minäkö? En, ei se minuun koske. Jos olisin romaaninkirjoittaja, voisin siitä ehkä sepitä novellin, vaikka silloin tietysti kaikki hyvin kasvatetut naiset ja arvostelijat heti tuomitsisivat sen luonnottomaksi ja liioitelluksi, koska muka 'paremmat' naiset eivät noin voi seisoa puikkoportailla kalliskivisiä korvarenkaita etsimässä eivätkä haukkua ihmisiä, ja mitä muuta kaikkea he muistuttaisivat. Ei se käy päinsä, vaan minä tiedän paremman ehdotuksen, kirjoittakoon neiti Cecilia! Hän esittelee asiat paljoa liikuttavammin ja ihanteellisemmin kuin minä ja voisi kirjoittaa kauniin pikku kertomuksen, sorretusta pesumatamista esimerkiksi… Vai kuinka?"
Cecilia punastui ihan tuliseksi. Hän näytti niin viehättävältä, kun hän noin punastui; koko muoto liekitsi ja hän avasi suunsa, niin että hän näytti perin lapselliselta ja hämmästyneeltä.