"Minä en käsitä teidän tarkoitustanne, herra Vigert", sanoi hän, koettaen, vaikka turhaan, olla aivan ymmärtämättömän näköinen.
"Oh, kyllä te sen ymmärrätte. Ei maksa vaivaa teeskennellä. Luinhan äskettäin Familjejournalenista hyvin kauniin pikku kertomuksen, joka oli teidän kirjoittamanne. Se oli vakavasta ompelijattaresta muistaakseni. Johtuu mieleeni, että itsekseni ihmettelin, missä te olette tavanneet semmoisia ompelijattaria. Oletteko te yleensä huomanneet ompelijattarien olevan niin ankaran tarkat siveysasioissa?"
"Enpä tiedä, miksi ei ompelijatar saattaisi rakastaa hyvettä ja kukistaa kiusauksia, niinkuin muut naiset", vastasi Cecilia ylpeästi.
"En toden totta, en minäkään tiedä siihen mitään erityistä syytä; sitä saatatte kysyä niiltä, jotka paremmin tuntevat fysiologiaa kuin minä. Mutta se kuuluu niin liioitellulta. Paljoa onnistuneemmalta tuntuu vakavista tinasotamiehistä kirjoittaminen, sen minä sanon. Varsinkin minusta tuntui teidän ompelijattarenne hyvin enkelimäiseltä; samassa talossa, jossa minä asuin, oli minun huoneeni kohdalla ylemmässä kerroksessa neljä pienoista ompelijatarta, oikein sievän näköistä tyttöä, mutta yöllä he aina pitivät semmoista melua, ett'en minä osannut heidän vakavuuttansa kovin suureksi arvata…"
"Kuulkaas, tytöt, nyt pitää meidän saada kuulla vähän musiikkia!" virkkoi hovioikeudenneuvos, jonka mielestä keskustelu oli kääntynyt vähän vastenmieliselle suunnalle. "Johan nyt olemme kuulleet niin paljon ikäviä asioita, että tarvitaan vähän virkistystäkin."
Cecilia ja Agnes avasivat pianon ja rouva Hedenstam valikoi nuotteja, mutta herra Vigert kiiruhti ennen laulun alkamista sanomaan hyvää yötä. Hän sanoi olevansa pahoillaan, kun ei ehtinyt kuunnella kaunista laulua, koska muka vielä oli monta tärkeää asiaa kirjoitettava, ja hänen siis täytyi rientää kotiin.
V.
Matami Jonson käveli koko illan rannalla miestänsä odotellen. Mutta venettä ei näkynyt minkäänlaista; kello löi 9, 10, 11, eikä Jonsonia kuulunut. Väsyneenä ja tyytymättömänä meni hän mökkiinsä, pani maata ja kun hän seuraavana aamuna heräsi, tunsi hän olevansa niin tuskainen ja levoton, että jos vain olisi uskaltanut, olisi hän mennyt rouva Hedenstamilta pyytämään lasin viiniä; eilinen lasi oli häntä niin sanomattomasti vahvistanut ja huojentanut.
Hän siivosi tuvan ja itsensä niin hyvin, kuin voi, käski lasten pysymään siivoina hänen poissa ollessaan ja läksi k:lo 9:n höyryllä kaupunkiin, rouva Hedenstamin neuvon mukaan itse puhuttelemaan lapsiansa rouva Burströmin läsnä ollessa.
Hän oli monta kertaa käynyt Burströmiläisten asioilla kaupungissa, niin että hän tiesi, missä he asuivat, ja läksi suorastaan sinne laivasillalta. Kelloa soittaessa vapisi hänen kätensä ja polvetkin tuntuivat väräjävän; hän pelkäsi näkevänsä rouva Burströmin vihaisen katseen, ja jos hän olisi totellut sydämmensä taipumusta, olisi hän heti kääntynyt ja rientänyt pois niin kiireesti kuin ehti. Taaskin kulkivat hänen ajatuksissaan isänsä sanat: "Köyhä on aina väärässä." Niin, ehkäpä hän olikin väärässä, kun niiksi tuli…