Rouva itse avasi oven. Hän hämmästyi niin matami Jonsonin tulosta, ett'ei heti muistanut käskeä pois häntä ja sulkea ovea. Matami käytti hänen epäilystään hyväksensä ja pistäytyi sisään.
"Ei maksa vaivaa teidän tulla tänne sotkemaan", aikoi rouva Burström, mutta matami oli jo nähnyt lapset, ne kun olivat uteliaisuudesta tulleet tampuriin, eikä hän päästänyt sopivaa tilaisuutta käsistänsä. Hän meni Miian luokse, otti häntä kädestä ja katsoi hyvin ystävällisesti suoraan silmiin.
"Tyttö", sanoi hän innokkaalla, laulavalla äänellä, jota hänen kaltaisensa naiset tavallisesti käyttävät juhlallisissa tiloissa, "puhu totta, ja sano minulle Jumalan ja omantuntosi nimessä: oletko ottanut rouvan kalliskiviset korvarenkaat?"
Rouva Burström oli tullut matamin viereen. Hän katsoi myöskin Miiaa silmiin, ja hänen terävä katseensa lumosi lapsen, niinkuin käärme lumoaa pikku linnun. Pikku tyttö katsoa tuijotti rouva Burströmiin, hänen silmäteränsä suurenivat ja hän veti luomet kiinni, olkapäät olivat koholla ja suu auki.
Matami Jonson uudisti kysymyksensä vielä innokkaammin.
"Olen", vastasi Miia ihan kaiuttomasti ja lakkaamatta rouva Burströmiä silmiin katsoen.
Äiti päästi irti tytön käden. "Taivaan Herra", mutisi hän ja pyyhkäsi tukan otsaltansa vapisevalla, tuskaisella käden liikkeellä.
"Tunnusta sitte totuus, poika", jatkoi hän, ottaen hänet kiinni nutusta ja melkein tietämättänsä pudistaen häntä, "mihinkä olet pannut rouvan korvarenkaat?"
Poika Jonson katseli ympärillensä ja kaiveli kädellään taskuansa, jossa molemmat kruununrahat olivat kätkössä. Hänen vilkas mielikuvituksensa ei ollutkaan sillä kertaa paikallaan.
"Ylimmälle kyökin hyllylle", vastasi hän hävyttömän rohkeasti.