Mutta Sörenin talossa kesti vehnäleivän päiviä kauan, ja kun Herra antoi heille pienen kultakutrisen enkelin, oli heidän onnensa niin suuri, kuin yleensä suinkin saattaa toivoa tässä suruisessa maailmassa.
Tulotkin nuo riittivät jotakuinkin, vaikk'ei Sören paha kyllä saanutkaan kotia perustetuksi ihan velkautumatta; mutta aikaa myöten hän kyllä toivoi niiden asiain selviävän.
Niin, aikaa myöten! Vuosi kului toisensa perästä, ja joka vuosi lahjoitti Herra Sörenille pienen kultakutrisen enkelin. Kuuden vuoden kuluttua heillä siis oli ummelleen viisi lasta. Pieni, toimeliaasti eteenpäin pyrkivä kaupunki oli entisellään, Sörenillä oli yhä sama toimi ja tuomarin perhe ihan kuin ennenkin. Mutta Söreniä itseään ei kukaan enää tuntenut samaksi mieheksi.
On huolia ja raskaita kohtalon iskuja, joiden sanotaan voivan yhdessä yössä tehdä miehen tukan harmaaksi. Semmoisia ei ollut tullut Sörenin osaksi. Vaan hänen tukkansa oli harmaantunut, selkänsä kyyristynyt ja koko mies vanhennut ennen aikojansa pitkällisestä, halpamaisesta huolesta — elatuksenhuolista.
Elatuksenhuolilla on sama sija huolien luvussa kuin hammastaudilla muiden tautien joukossa. Sitä kipua ei voi kukistaa julkitaistelulla; se ei, niinkuin hermokuume tai muu "oikea" tauti, kehity nopeanlaisesti ja sitte kuoleta tai kostuta. Niinkuin hammastauti on pitkä ja yksitoikkoinen kuin lettimato, niin elatuksenhuoletkin kietoutuvat uhrinsa ympäri harmaaksi sumuksi; ne pukeutuvat joka aamu miehen ylle kuluneiden vaatteiden mukana, ja harvoin makaa uhri niin sikeästi, että ne kokonaan olisivat unhotuksissa.
Juuri tuossa pitkässä taistelussa yhä likemmäksi tunkeutuvaa köyhyyttä vastaan oli Sören itse kulunut. Ja kuitenkin oli hän ollut hyvin tarkka.
Mutta tarkkuus on kahdenlainen: toimiva ja kärsivä. Kärsivä tarkkuus eli säästäväisyys mietiskelee yöt ja päivät, kuinka vain saisi äyrinkään säästymään; toimiva tarkkuus eli huolellisuus miettii yhtä kiihkeästi, kuinka ansaitsisi taalerinkaan edes. Säästäväisyys on omituista pohjoismaissa, huolellisuus suurissa yhteiskunnissa, varsinkin Amerikassa.
Sören koetti voimiaan säästäväisyyden alalla. Hän kaiket joutoaikansa ja vähin työaikanaankin mietiskeli vaan kaikenlaista säästöä ja menojen vähennystä. Mutta joko hänellä nyt ei ollut oikeaa onnea taikka — ja sepä se luonnollisemmalta näyttääkin — hänen tulonsa todellakin olivat liian pienet vaimon ja viiden lapsen elää, samapa se; hänen raha-asiansa rappeutuivat rappeutumistaan.
Kaikki paikat näyttävät maailmassa olevan niin täynnä, ja kuitenkin on aina joitakuita ihmisiä, jotka hapuilevat joka taholla. Sören ei ollut semmoinen, hän vain turhaan etsiskeli tuota sivutyötä, joka niin hänelle itselleen kuin hänen morsiamelleenkin oli kajastanut epäselvänä, vaan rikkaana ansionlähteenä. Ainahan niitä on ihmisiä, jotka tahtovat auttaa toiverikkaita nuoria miehiä, he kun itsekin kykenevät auttamaan itseänsä; vaan puutteenalaisista perheenisistä ei juuri kukaan huoli.
Sörenillä oli ollut paljo ystäviä. Ei kyllä voi sanoa heidän luopuneen hänestä, mutta hän itse ikäänkuin hävisi heidän näkyvistänsä. Jos he sattuivat yhteen, olivat he molemmin puolin ikäänkuin vähän hämillänsä. Söreniä nyt ei enää miellyttänyt se, mikä muita, ja toisia ei lainkaan haluttanut kuulla hänen selittelyjään, miten ankarasti hän työskenteli ja miten kalliiksi elämä kuitenkin tulee.